You are not logged in.
Siis Meditations on kova, ei mitään epäselvyyttä, ja Father and the Son and the Holy Ghost on melkoinen purkaus, mutta ne muut biisit mun mielestä toimii paremmin seesteisempinä versioina. Toki tämä on vähän molempi parempi, ei noita sinänsä arvojärjestykseen tarvi pistää. Itse tulee vaan enemmän kuunneltua First Meditationsia.
Komppaan täysillä. Kuuntelin tänään molemmat ja molempi parempi omilla vahvuuksillaan. On meinaan hiukka energiaa tuossa Father and ...
Kun kerran jatsikansaa on koolla, niin ajattelin kysäistä, että mitä Coltranen tyylistä tenoristia voisi tsekata? Coltrane on vaan jotenkin niin kingi, että meikä tahtoo peilata kaikkia tenoristeja hänen kauttaan. Kuten tiedätte kun Coltrane soittaa, häntä ei voi sekoittaa muihin tenoristeihin. Instrumenttikontrollin oltava täydellistä, musiikin oltava sisällökästä, soundin iso ja lavea.
Pharoah Sanders on tietysti selkeä perintöprinssi.
Heitän tähän eräitä aika mutulla tempaistuja ennakkoluuloja, saa korjata. Aylerilla olisi soundi, mutta heittääkö kipaleiden taso liikaa. Sheppillä on energiaa, mutta onko muuta? Gordonilla iso soundi, mutta liian mainstreamia? Gato Barbierilla on hyvä meininki, mutta aika yksipuolinen soundi. John Gilmore ei ole tainnut tehdä soololevyjä? Sun Ran porukoissa soittaessaan joutui soittamaan isännän musiikkia.
Billy Harper on aika hyvä, ehkä kireähkö.
Uudemmista veijareista olen yrittänyt tykätä James Carterista. Ilmeisesti huikea potentiaali, mutta kuunnellessani juuri Jurasic Classicia korvaan pisti kovahko, kireä soundi ja nuoruuden näyttämisen halu tolkuttomana paahtamisena.
Offline
Sanders on Coltranen perillinen ehkä jollain ideologisella tasolla, niiden fonityylissä on mun mielessä hyvin vähän yhtäläisyyksiä, ehkä jossain soundin paksuudessa, mutta soitannollisesti ja "melodiallisesti" (onko toi oikea sana?) Pharoah on paljon suoraviivaisempi. Tai myöhemmillä vuosilla Sandersilla on ehkä tulleet ne jutut pintaan, mutta varhaisilla omilla levyillään melodiat on paljon enempi suoraan bluesista, gospelista jne, ja puhallustekniikka on pajon rujompi.
Shepp ehkä enemmän Tranen tyylinen soittaja, mun makuun levyjen taso heittelee tosi paljon, mutta parhaimmillaan ihan neroa musaa. Tai entäs Marion Brown? Eiku etiks tenoristia. Jos kontrollista puhutaan niin (edelleen altto) Jimmy Lyons. Melkoinen soittaja.
Last edited by Uudet housut ja paita (19.08.2014 15:16)
Offline
Ja Gordon = Dexter? Ei ole yhtään liian mainstreamia mun makuun, mä kuuntelen ihan sujuvasti tosi perinteistä jatsiakin.
Offline
Tuossa kun aloin miettimään omia suosikkifonisteja (Frankit Lowe ja Wright, Noah Howard, David S. Ware, Ayler jne) niin aika harvaa pystyy mun mielestä soitonhallinnassa vertaamaan Coltraneen, vaikka joku Howard on aika maltillinen soittaja verrattuna moneen fire music jätkään niin teknisesti -näin tietty pelkästään noiden levytetyn tuotannon perusteella- Coltrane oli aika valtavasti edellä. Ehkä jostain Roscoe Mitchell, Steve Lacy osastolta voisi löytyä sellaista täysin virtuoosimaista soittimen hallintaa, toki noiden herrojen musa oli vähän erilaista.
Last edited by Uudet housut ja paita (19.08.2014 15:37)
Offline
Jess. Hyvää kommenttia ja analyysia Sandersin tyylistä. Itse tykkään Sandersin isosta hyväilevästä soundista. Tuli mieleeni, että Coltrane-levyillä Sanders soitti niitä juttuja, jotka jäivät Tranelta soittamatta= far out riekkumista, sillä jo varhaisilla Impulse-levyillä oli varsin melodista soittoa ja myös melkoista räimöttämistäkin.
Myöhemminhän Sanders on varsin herkkis, vaikka maustaakin menoa pienellä ylipuhalluksella.
http://www.youtube.com/watch?v=DxotJA5O … BVE9nJJ-LA
Tuolla lataajanimimerkillä on muuten viitisensataa jatsiklippiä; esim. tuo First Meditations.
Frank Lowelta on Fresh ja mieleen on jäänyt pettymys, pientä, haahuilevaa törinää. Täytyy antaa uusi mahdollisuus.
AACM:n pojat ovat kyllä kovia. Joseph Jarman tenorissa tai Kalaparusha, mutta varsinkin AEC:n musiikki on niin kokonaisvaltaista improvisointia, että vaikea nostaa soolosuorituksia.
Tuossa juuri eräälle Arctic Monkey-nuorelle soitin Ohnedaruthin (Baptizumilta), joka on yksi huikeimmista. Yllättävän hyvin poitsa jaksoi jopa kiinnostuneena kuunnella, mutta ei hänestä jatsifania tullut.
En ole ikinä oikein saanut makua alttoon, vaikka sopraano taas uppoaa hyvin. Altosta tuli mieleeni Ornette, jolta kölvina kuulin niin hirviää (amatöörimäistä siellä täällä puhaltelua) soittamista, että olen jättänyt Orneten touhuilemaan omiaan. Nyt kun kiukku nousee tulee mieleen New Yorkin tekotaiteellinen loft-jazz, mutta se on jo off-topicia.
Offline
Olen ehkä jossain täällä saattanut tästä sanoakin, mutta kyllähän Ali ja Sanders soitti tietynlaisessa roolissa Coltranen bändissä, molemmat veti tietyllä tavalla alle taitojensa, tai ainakin aika yksiulotteisesti.
Lowe ei ollut alkuaikoina mikään hienostelija, on jo jollain Flamilla vähän sävykkäämpää soittoa, mutta koko 70-luvun on vetäny kyllä suht suoraviivaisesti. Kova tyyppi, ja ne 80-luvun levyt (esim. Skizoke, Decision in Paradise) on mainioita. Fresh on itsellekin aika vieras, mutta esim. Rashiedin kanssa vedetty duolevy Exchange on mieletön. Tai Tricks of the Trade!
Ja joo, Art Ensemble on hyvin vahvasti kollektiivi, mutta Roscoen soolot on järjettömän hyviä, ihan parasta musaa.
Onko sattumaa, että Ornetten varhaiskauden mälsimpiä levyjä on Ornette On Tenor
Offline
Tenoriosastolta nämä vähemmän huomiota saaneet soittajat ovat ainakin uponneet minulle:
Nathan Davis - Rules of Freedom (67) ja Jazz Concert in a Benedictine monastery (69). Varsinkin Rules of Freedomilla kuulee paljon Coltranen musiikista tuttuja elementtejä. Rules of freedomilla on myös Art Taylor ja Jimmy Garrison tuomassa Coltrane-fiilistä. Molemmat kaukana 60-luvun free jazz -blow outeista. Meno on enemmänkin aika perinteistä.
http://blogfiles.wfmu.org/DS/Mining/Vol … rog_In.mp3
Charles Gayle Touchin' On Trane (91) on vaan todella komeaa musaa alusta loppuun. Näin jälkikäteen on helppo vedellä viivoja näistä sessiosta Coltraneen kun asia ilmaistaan jo levyn nimessäkin. Toisaalta koko asia tuntuu aika mitättömältä tietäen Gaylen raskaat vuoden kodittomana. Usko musaan on se juttu ja tämä välittyy vahvana.
Kannattaa ehdottomasti tsekata myös Jorma Tapio keikalla. Vaikka Jorma Tapio ja Kaski! Tai duo Janne Tuomen kanssa. Keikoilla Tapio on soittanut Coltranen levyiltä biisejä, mutta biisien yläpuolelle nousee vahva ote ja keskittyminen soittoon.
Ornetteen avain voisi olla tenoristi Charles Brackeen - Rhythm X (68). Ihan järettömän hyvä levy!
Offline
Kiitokset vinkeistä. Nykyisin on liiankin helppo tutkailla artisteja Spotifyn kautta, vaikka kyllä se helpottaa helmien löytämistä ja ennen kaikkea mätämunien poissulkemista.
Viikonloppuna hoonasin jatsilla korvienväliä oikein urakalla; niin Coltranea kuin AACM:n veijareiden varhaista Delmark-tuotantoa, josta nuorempana kohkasin enemmänkin. Onhan se mielestäni freen huippua, mutta näin vanhempana Quartet Plays miellyttää enemmän. Onhan siinä nuo kaksi lievästi ärsyttävää viihdemelodiaa (Chim Chim ja Nature Boy), mutta niin Coltrane kuin rytmiryhmä ovat mielestäni huikeassa iskussa ja menevät noissakin biiseissä aika syvälle.
AACM:stä on peräisin myös tenoristi Fred Anderson, jolta löytyy Spotifyssa aika vahvaa materiaalia.
Kuuntelin myös Pariisisiisa tehtyä Miles Davis-liveä (1960), jossa Coltrane vetää niin kiihkeitä sooloja, että osa yleisöstä buuaa. Ilmeisesti he olisivat halunneet enemmän Milesin cooleja sordinosointuja. Vaikutuksen teki myös Jimmy Cobbin svengaava, pommeja pudotteleva rumpalointi.
Sattumalta tulin verranneeksi tuon levyn So Whatia Milesin kvintetin Berliinin vetoon So Whatista(1964), jossa tenorissa on Wayne Shorter. Shorterin soitto kuulostaa varovaisemmalta, akateemisemmalta. Mistä tulikin mieleen, että mitäpä mieltä Wayne Shorterin soitosta?
Offline
Mainos tulevasta Offering-julkaisusta. Sandersin soittoa ei ole "dokkariin" laitettu yhtään ymmärrettävistä syistä, mutta juurikin sen kuulemista odotan eniten tältä levyltä.
Offline
Tulee tuosta Offeringista mieleeni, että taas Coltrane-uskovaisia koijataan. Nimimerkillä 'hyllystä löytyvät' Living Space, Stellar Regions, Olatunji sekä radiolähetyksestä tehty tupla One Up, One Down, joka sitten onkin mahtimatskua vanhalla kvartetilla.
Rohkaisin sitten mieleni ja kävin Ornette On Tenor-levyn kimppuun (Spotifyssa) melkoisilla ennakkoasenteilla. Yllättävintä oli Ornetten tenorisoundin miellyttävä pehmeys, vaikka soitto onkin Ornettemaista pulputusta.
Alkoi sitten tapaus Ornette Coleman kiinnostaa. Myönnän, että pahasti haksahdin Spotifyssa kun kuuntelin levyä Something Else! luullen sen olevan uudempaa tuotantoa ja ajatellen, että ihan normistihan se Ornette bopittelee. Onneksi hyllyssä oli Heikki Keskisen kirja Ornette Coleman, josta paljastui, että kyseessä oli Ornetten eka luonnehdittuna sanoin: nautittavaa blues- ja bebopvaikutteista soittoa.
Samoin hyllystä löytyi John Coltranen ja Don Cherryn The Avant-Garde, jossa Coltrane soittaa Colemanin sävellyksiä Cherryn ja Colemanin rytmiryhmän kanssa. Eipä ole Coltrane oikein kotonaan Colemanin sävellyksissä ja kuulemma fuskaa sooloissaan soittaen niitä sointupohjalta, mikä ymmärtääkseni on pahinta syntiä Colemanin maailmassa, jossa kaiken pitää olla ennalta arvaamatonta. Mikä tietysti osittain selittää sitä, että Coleman ei sitten soita muiden musiikkia kuin omaansa. Varsinaisesta alttosoundista on juuri tuon takia paha sanoa mitään, kyllä siitä voimaa ja vimmaa löytyy. Miles Davisin varoitteluiden vuoksi en arvannut kuunnella trumpetin tai viulun soiton onnistumista.
Valitettavasti sitä on tunnustettava tyhmyytensä toteamalla, ettei Ornetten musiikkimaailma oikein aukea. Henkilökohtaisesti tuntuu, että hänellä on vain yksi juttu musiikissaan. Vähän kuin Kaija Koon tai Jenni Vartiaisen musiikin tekijöillä.
Offline
Valitettavasti sitä on tunnustettava tyhmyytensä toteamalla, ettei Ornetten musiikkimaailma oikein aukea. Henkilökohtaisesti tuntuu, että hänellä on vain yksi juttu musiikissaan. Vähän kuin Kaija Koon tai Jenni Vartiaisen musiikin tekijöillä.
Mjoo ehkä 50/60-lukujen vaihteen levyt oli ehkä tyylillisesti aika lähellä toisiaan, joku sanoo et yhden asian tyyppi, toinen arvostaa linjakkuutta. Itelle vaan se Something Else/Tomorrow/Shape of Jazz/Change/This Is Our Music on niin järjetön putki ihan parasta musaa, niin lyhyen ajan sisään noin kovat levyt tiskiin, hakee vertaistaan. Ja toki sit heti perään Free Jazz/Ornette!. Ja noista ehkä johtuu ihan skidi oma nihkeily Tenoria kohtaan, se on edelleen siis tosi mainio levy, mutta vertaan liikaa noihin aiempiin. Ennen ku liikaa tuomitsee ja kategorisoi yhteen laatikkoon niin kandee tutustua laajemmin, esim. Friend and Neighbors, Science Fiction tai Dancing In Your Head kuunteluun.
Offline
Hei mahtavaa, toi Offering 2LP ei olis suoraan lafkalta tilattuna posteineen kuin 71,63 dollaria. "Non-profit jazz label", no ei varmaan tule hirveesti profit tollasilla hinnoilla.
Offline
Altto saksofonin puolelta voisin mainita Jimmy Lyonsin joka oli minusta ja HYVÄ.
mm. Cecil Taylorin levyllä The Eight rankkaa revitystä.
Offline
Lyons on käsittämättömän taitava soittaja, ehkä ei soundin puolesta niin persoonallinen kuin jotkut muut, ehkä jopa vähän neutraali, johtuisko tuosta että ei ole ihan samanlaisen hypen kohteena kuin jotkut muut. Mutta toi yhteispeli Taylorin kanssa on ihan posketonta. Ja soololevynsäkin siis erittäin hyviä, just sain pitkän hakemisen jälkeen hommattua Push Pullin, mieletöntä soittoa.
Offline
Lyons on käsittämättömän taitava soittaja, ehkä ei soundin puolesta niin persoonallinen kuin jotkut muut, ehkä jopa vähän neutraali, johtuisko tuosta että ei ole ihan samanlaisen hypen kohteena kuin jotkut muut. Mutta toi yhteispeli Taylorin kanssa on ihan posketonta. Ja soololevynsäkin siis erittäin hyviä, just sain pitkän hakemisen jälkeen hommattua Push Pullin, mieletöntä soittoa.
Ostin just Lyonsin cd-boksin (Ayler Records), saapa nähdä kuin kolisee jos.
Ja Offering oli Amazonin kautta 45eur posteineen. Saa nähä milloin paketti rantautuu. Otin musasta tyypit Digeliuksessa cd:ltä ja olihan se nyt!
Erittäin hyvää musaa!
Last edited by artsy (24.09.2014 19:21)
let me fall out of the window
with confetti in my hair
Offline
Oho, toi 45e on jo hallittavampi hinta. Pitäs ehkä.
Offline
Mainos tulevasta Offering-julkaisusta. Sandersin soittoa ei ole "dokkariin" laitettu yhtään ymmärrettävistä syistä, mutta juurikin sen kuulemista odotan eniten tältä levyltä.
Mikähän mahtaa olla äänenlaatu kyseisellä levyllä? Nimittäin tuossa Free factoryn aikaisemmassa julkaisussa on täysin luokaton äänenlaatu.
Offline
Vähän surffailin aamutuimaan. Löytyi artikkeli asian tiimoilta, jossa todetaan, että Coltrane on hyvin esillä, mutta taustaryhmä vähän pimennossa.
http://thebluemoment.com/2014/08/24/col … he-temple/
Soundclippiä hakiessani huomasin, että cduniverse myy levyä (2cd digipak) 25$. Play.comista löytyy 401 Coltrane cd:tä yleensä alta kympin hintaan kotiin toimitettuna. Meikällä on vähän antipatioita Amazonia kohtaan, koska listahintaan tuli veroja ja lähetyskuluja, jotka sitten selvisivät vasta kassalla ja lähde nyt siinä sitten viemään jo korissa olleita levyjä takaisin hyllyyn.
Play.comista ei löytynyt vielä kyseessä olevaa Offeringia, mutta yllättävästi vuonna 2010 julkaistu Live At Temple University (1CD). Joku ystävällinen sielu on kosauttanut koko levyn tuubiin ja Coltrane kyllä kuuluu, mutta haahuileva taustajoukko on vähemmän.
Offline
Eli niinkuin arvelinkin että instrumenttien välinen balanssi on päin persettä ja muutenkin suttuinen äänenlaatu
Offline
No niin no, jos parempaa nauhoitusta ei ole niin eipä tuolle oikein voi mitään. Vähän turhankin kompletistisesti miehen soittoon suhtautuvana mä kuulen ton oikein mielelläni. Ja vaikka esim. Olatunjissa olis tavallaan kiva kuulla esim. Garrisonin soittoa paremmin, on siinä kokonaissoundissa tosi vahva tunnelma, ja toki osa soiton tehosta tulee sen lyttyyn vedetyn särön kautta. Mulle nää kaikki epäviralliset ja kuoleman jälkeiset julkaisut on sellasta palasten sijottelua paikoilleen, täydentää sitä kokonaiskuvaa miehestä. En muista olenko maininnu täällä, mutta esim. My Favorite Thingistä paras kuulemani versio löytyy sellaselta Musidiscin julkaisemalta käppälevyltä (jotain Jazz Anthology sarjaa), en ole törmänny tuohon versioon millään ns. laatujulkaisulla. Mut ihan järjetön veto, vuodelta 62 ja Eric Dolphyn soitto on niin kirkasta et häikäsee. Niin ja soundit on ihan paskat, mut ei se haittaa.
Offline
Onko tuo kyseinen levy Birdlandissa helmikuun 10 ja kesäkuun 2 päivä äänitetty?
Minulta löytyy tuo CHARLY nimiseltä levymerkiltä äänitettynä.Täytyy kyl sanoa et kelvottomasta äänenlaadusta huolimatta yksi parhaimpia Coltrane levyjä mitä olen kuunnellut. (ja aika iso osa on tullut kuunneltua)
Offline
Hehe, tota, taitaa olla. Siis kyseessä tämä julkaisu:
http://www.discogs.com/John-Coltrane-Er … se/1052400
Nyt kun aloin tsekkaamaan tarkemmin niin mullahan on pyörinyt puolisen vuotta hyllyssä unohtuneena ja kuuntelemattomana tämmöinen levy:
http://www.discogs.com/Coltrane-Live-At … se/2335193
Samoja versioita, miinus toi Body and Soul Ja siis Musidiscin Improvisation on toki Mr. P.C. Affinityn versiossa on muuten astetta skarpimmat soundit.
Mut joo, älyttömän hyvä levy.
Offline
Coltranella on vieläKIN kohtalaisesti julkaisematonta materiaalia:
Yhdessäkin soittavat Coltranen ,Sandersin ja jne. lisäksi mm.Albert Ayler,Donald Ayler,Carlos Ward,J.C Moses.
Olis tuokin mukava kuulla ennen kuolemaa
Offline
Tsekkailin tuota Musidiscin levyn tietoja ja kaivoin Pablon 7 cd:n koksun Live Trane esille. Kummasti nuo Musidiscin kappaleiden pituudet olivat lähes yksi yhteen sen konsertin kipaleiden kanssa, jotka oli äänitetty Pablon mukaan Hampurissa 25. marraskuuta 1961. Olinkin jo hetken aikaa varma, että näinhän se on, sillä Pablon kokoelman koostaja on ollut Norman Granzilla hommissa moniaita vuosia.
Sitten sain jostain muistuman, että minullahan on tökerösoundinen tuplaälppäri John Coltrane Live 1962 (Album Festival 378). Jepulis, ykköslevyllä samat kolme biisiä Greenwich Village 1962 ja levyetiketissä lukee Distribution Musidisc. Ei muuta kuin vertailutesti käyntiin ja samaa jutskaa se on niin Pablolla kuin älppärillä. Pablolla ehkä aavistuksen paremmat soundit. NSA varmaankin saisi selvää yleisön puheista, että missä ollaan.
Ajattelin jo, että olkoon, samapa se, mutta sorruin sitten kuitenkin netittään asiaa ja tuossahan se vastaus on selkeästi.
http://www.wildmusic-jazz.com/jcdisc62.htm
Arvatkaas mikä biisi pyörii nyt sitten korvamatona. Pablolla kun on parikin MFT-vetoa Dolphyn kanssa hyvillä soundeilla. Niin ja on se ihan huippusoittoa.
Offline
Offline
Tämä tuli tänään postissa:
Onhan tämä nyt ihan järkyttävän kiinnostava detaljivuori. Tiesittekö, että Trane on soittanut 1967 Monkin bändissä (ainakin) yhdellä keikalla?
Ja tämmöiset kiinnostavat myös ihan suunnattomasti:
At least two tapes exists of Coltrane practicing solo, on saxophone and also piano, from around 1958
Offline
Trane ja Monk 1967 mielenkiintoista.
Mikä mahtoi olla muu kokoonpano?
Offline
Trane ja Monk 1967 mielenkiintoista.
Mikä mahtoi olla muu kokoonpano?
Nyt ei ole kirja käsillä (tarttis ehkä pitää tuota koko ajan repussa niin vois viljellä aina tarvittaessa Trane-anekdootteja), mutta Monkin sen aikainen bändi, keitä ikinä siinä olikaan. Olivat Coltranen bändin kanssa samassa paikassa keikalla, mutta Tranen bändistä osa ei päässyt mestoille niin herra hyppäs Theloniuksen kanssa lavalle, soittivat siis Monkin biisejä.
Offline
Offline
^ noita Topiaksen ohjelmia voipi muuten oikein mielellään suositella semmoiselle henkilölle jolle (free) jazz on vielä vähän vierasta mut haluais tutustua aiheeseen
en oo ihan varma montako noita on tähän mennessä tullut koska oon saattanut missata jotain, mut siis ainakin Ornette Coleman -aiheinen ohjelma tuli aiemmin (valitettavasti ei oo kyl enää areenalla), oletettavasti lisää luvassa
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline