You are not logged in.
ja cry baby cry, mutta missä you know my name, näiden oikeasti turhin tekele?
Offline
Offline
Eilen kylässä kuunneltiin Revolver, Rubber Soul ja The White Album.
Oikean rytmin kiinni saan iskelmä lol alkaa kiinnostaa hehe
Jotain tanssin bez eiq ja fall joo.
Offline
oliskohan siinä kolme parasta?
Karhut feissiin kuule tää on se reitti hä ...ja kerran eräs naarassusi melkein mun kengille kusi
Offline
ei.
vittu nyt sä kuolet, tai ainaski lyön haarukalla kulliin
Offline
no joo, rubber soul on "hiinä ja hiinä", noista kahdesta muista ei sen sijaan epäilystä
Offline
eiku niistä just
vittu nyt sä kuolet, tai ainaski lyön haarukalla kulliin
Offline
Oikean rytmin kiinni saan iskelmä lol alkaa kiinnostaa hehe
Jotain tanssin bez eiq ja fall joo.
Offline
Tässä levyhyllyyn harvemmin kuunneltuja levyjä selatessani löysin taas yhden mielenkiintoisen levyn. Paul McCartneyn Снова в СССР:n. Muistaakseni ostin tuon joskus viime vuosituhannella (tai vuosituhannen vaihteen tienoilla) Pietarsaaresta pienestä levydivarista. Paikka ei ollut pystyssä kuin vähän aikaa ja se toimi entisen kioskin tiloissa, joten ahdasta oli. Myyjä oli aika pihalla levyjen hinnoista ja paikasta saattoi tehdä löytöjä (CMX:n Johannes Kastaja EP:stä taisin maksaa 35 mk) , mutta toisaalta osa levyistä oli törkeissä ylihinnoissa (muistelisin myyjällä olleen Youngin Broken Arrown vinyylipainos myynnissä noin 200 mk:n hintaan. Jäi ostamatta, varsinkin kun tuossa vaiheessa Heart Of Gold taisi olla ainoa tuntemani Youngin biisi enkä siitä tuolloin yhtään edes tykännyt.). Myös Снова в СССР kuului valitettavasti jälkimmäiseen kategoriaan. Myyjä esitteli levyn minulle innoissaan, koska tiesi minut kovaksi Beatles-faniksi ja kehui levyä poikkeuksellisen hyväksi ja harvinaiseksi. Satasen taisin siitä mennä maksamaan ja kyllä vitutti kun tajusin levyn sisältävän vain jotain kovereita 50-60-luvun vaihteen rock n roll- ja blues-biiseistä. Takakansikin oli vain kyriilissä aakkosilla, joten en ollut osannut moiseen varautua (biisien nimet tosin olivat myös "normaaleilla" aakkosilla, mutta enpä vielä silloin tuntenut noita nimiltä). Nettiinkin pääsi vain jollain hitaalla modeemilla, eikä foorumia, Discogsia tai Rateyourmusicia ollut vielä keksitty, joten internettiin en pettymystäni päässyt purkamaan tai levyä sen tarkemmin analysoimaan. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että levy on arvokas ja hautasin sen levyhyllyyni. Jonkin ajan kuluttua näin Kokkolassa levykaupassa saman levyn myynnissä kymmenellä markalla. Minua oli petetty (tosin näin jälkeenpäin ajatellen myyjä oli luultavasti ihan yhtä pihalla hintojen kanssa kuin minäkin).
Nyt kun vuosien jälkeen kaivoin levyn arkistosta yllätyin kuinka hyvältä se itse asiassa kuulostaa. Biisit ovat toki edelleenkin vanhaa rokkenrollia, josta en vieläkään jaksa kauheasti intoilla. Sovitukset ovat kuitenkin ihan meneviä ja McCartney laulaa antaumuksella. Summertime yltää jopa parhauden asteelle. Jotenkin tuntuu myös mukavalta ajatella, että minulla on levyhyllyssäni levy, jonka kautta joku neuvostokansalainen on kenties pitkän odotuksen jälkeen saanut luvallisesti tutustua länsimaiseen rokkiin. Ehkä voin lohduttautua sillä, että levyllä on edes historiallista arvoa.
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
voodoo jippu eiq people bez magic people
lol apua
ultravox
Offline
Soolokitarasta en ymmärrä paljoakaan, mutta 3:48 lähtien ollaan ulkona tästä maailmasta.
Offline
^ tuli mieleen tää toinen veto samasta biisistä, Prince on ihan hyvä:
vittu nyt sä kuolet, tai ainaski lyön haarukalla kulliin
Offline
Eikös se ole muuten Clapton joka vetää soolon tossa biisissä ite levylläkin?
vittu nyt sä kuolet, tai ainaski lyön haarukalla kulliin
Offline
Eikös se ole muuten Clapton joka vetää soolon tossa biisissä ite levylläkin?
Olen kuullut sellaisen tarinan, että Beatlesin muut jäsenet (Lennon ja McCartney kai lähinnä) eivät olleet aluksi oikein innostuneet tuota Harrisonin biisistä, mutta sitten Harrison pyysi ystäväänsä Claptonia vetäisemään siihen soolon ja niin mieli muuttui. Sopimusteknisistä syistä Claptonin nimeä ei kuitenkaan levyn crediteissä mainita. Anthology 3:lla on muuten vissiin Harrisonin alkuperäinen versio biisistä.
Last edited by Alxity (09.06.2013 14:34)
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
Living in the Material World -dokumentissa Harrison kertoi, että muut bändin jäsenet eivät tosiaan uskoneet tuohon kappaleeseen ja vetivät sen kerta toisensa jälkeen laiskasti studiossa läpi, ja Harrison alkoi turhautua siihen, kun tiesi biisissä olevan potentiaalia. Hän pyysi Claptonia studioon, jotta saataisiin enemmän tekemisen meininkiä ja sehän lopulta auttoi, kun ulkopuolinen henkilö tuli studioon, niin kaikki yrittivät sitten tosissaan.
Olikohan sitten vielä sellainenkin juttu, että Harrison "erosi" jossain vaiheessa bändistä ja hetken aikaa muut jäsenet miettivät, että voisiko Claptonia pyytää uudeksi kitaristiksi, mutta se sitten jäi kun riidat sovittiin.
Offline
voodoo jippu eiq people bez magic people
lol apua
ultravox
Offline
Offline
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
new paul mccartney:
Offline
john foxx kertoo revolverista, tai oikeastaan lähinnä sen päätösraidasta eli maailman parhaasta biisistä tomorrow never knows:
I was in an all-night art school party in Coppull, Lancashire. One of the revered second-year students brought in a copy of Revolver new Beatles record, just released. We sat around and played it all, as one did in those days, listening to messages from another planet, soon to be our own. The local copper came in off his beat and settled down for a couple of drinks. All the beautifully crafted songs floated by in 4D - then, right at the end, we heard Tomorrow Never Knows, and that was it - forget the rest. We played that one all night, time after time.
It wasnt like anything else wed ever heard, but somehow seemed instantly recognizable. Sure, the words were a bit suspect, but the music, the sound - organic electricity, disintegrated transmissions, lost radio stations, Catholic/Buddhist mass from a parallel universe, what being stoned ought to be like - weightless, timeless, revelation, moving over luminous new landscapes in serene velocity. It communicated, innovated, infiltrated, fascinated, elevated - it was a road map for the future.
I realised much later that it contained a basic kit of almost everything Id need to make music for the rest of my life - drones, chants, drum loops, bass beats, random sounds, reversed tapes, vérité recordings - and best of all it sounded nothing like the blues or american rock & roll. Much as I loved all this, I felt it was way out of my experience. You could admire it, but not imitate it without feeling a bit daft. So this record was also a great liberation in that sense, too. Another point to make about this track is it is impossible music music you could never play live. It was a creation of the recording studio, and that was also liberating and revolutionary. As an art student I was becoming aware of that aspect of studio work, and loved it all those possibilities of choice in the combination of inspired, momentary gestures, even accidents, with incremental, finely-judged work.
Much later, I read how George Martin had literally thrown in the random tapes, noises and reversed sounds after being engaged by new ideas from Stockhausen, Schaeffer and others making the new musique concrète. Martin was a sonic genius right up there with Lee Perry and Conny Plank. In that single move, before anyone else, he used tape as a music-making medium as well as a recording medium a shift that laid open an entire new universe in popular (or any) music. He changed the future of recording, as well as the sound and the possibilities of popular music, in that moment.
Offline
^ Allekirjoitatko nuo väitteet, hantta?
Eipä tule mieleen muuta artistia/bändiä, jolta voisi kuunnella kuudenneksi tai seitsemänneksi parasta albumia, ja ajatella tämän olevan ihan maailman parhaan musiikin lähisijoilla. Eli Help!:iä kuuntelen. Tuleeko muilla mieleen?
Offline
kyllähän foxx tuossa asiaa puhuu. vaikka beatles olikin ihan lapsuudesta saakka tuttu, niin tuota biisiä en muista kuulleeni ennenkuin joskus 80-luvun lopulla, mutta kyllähän se teki suuren vaikutuksen, se taisi olla niitä madchester-aikoja, ja mielestäni rytmi toikin ne suoraan mieleen, ja mietin että miten on mahdollista että joskus 60-luvulla tehty näin modernin kuuloista soundia. hauskinta toki se, että biisi kuulostaa edelleen tuoreelta.
Offline
Totta turiset!
Pitääkin ottaa Revolver seuraavaksi kuunteluun, kun "eksyin" kuuntelemaan The White Albumin sillisalaattimaisuuden erinomaisuutta. Muistan kun lukiokaverini hehkutti, että tuossa kappaleessa (Tomorrow Never Knows) käytettiin vain C-sointua ja se oli sen mielestä kova juttu. Onhan tuo edellä aikaansa jos mikä. Paras albumi silti Abbey Road, muut vaihtelee.
Offline
Välillä kyllä unohtaa näiden erinomaisuuden, mutta kun kuuntelee esim. Rocky Raccoonia ja sen kuvailua villistä lännestä, niin voi kuvitella itsensä istuvansa rähjäisessä hotellissa/saluunan yläkerrassa siemailemassa viskiä ja silmäilemässä raamattua. Miettien, että nyt täytyy puolustaa tytön kunniaa ja omaa miehisyyttä (muuta vaihtoehtoa ei ole) ja kaksintaistella viimeiseen asti. Miten käy, sen jälkeen...lääkärinkään tuomio ei lannista, tästä vielä noustaan... ja sitten silmät sulkeutuu viimeisen kerran.
Offline
kyllähän foxx tuossa asiaa puhuu. vaikka beatles olikin ihan lapsuudesta saakka tuttu, niin tuota biisiä en muista kuulleeni ennenkuin joskus 80-luvun lopulla, mutta kyllähän se teki suuren vaikutuksen, se taisi olla niitä madchester-aikoja, ja mielestäni rytmi toikin ne suoraan mieleen, ja mietin että miten on mahdollista että joskus 60-luvulla tehty näin modernin kuuloista soundia. hauskinta toki se, että biisi kuulostaa edelleen tuoreelta.
Itselle Beatles "aukesi" vasta kun tajusin yhteyden "tomorrow Never Knows" ja "Setting Sun" välillä. Nuorempana isä oli toki soitellut best offit puhki mutta ei niillä ollut koskaan samanlaista vaikutusta (ehkä juuri puhkisoiton seuraksena).
Tiesitkö muuten, että räppi, mitä jotkut jopa musiikiksi sanovat, on isossa maailmassa jengimusiikkia. Nämä "kuuluisat" räppärit ja heidän jenginsä selvittelevät välejään toisiaan ammuskelemalla.
Offline
Sinällään hienoa, että Oasis ja Chemical Brothers tekivät yhteistyötä, mutta eivät silti saaneet samanlaista universaalista tunnetta aikaan kuin The Beatlesit yli 30 vuotta vanhoilla laitteilla. Kyl mie vaan ihimettelen.
Offline
Nuorempana isä oli toki soitellut best offit puhki mutta ei niillä ollut koskaan samanlaista vaikutusta (ehkä juuri puhkisoiton seuraksena).
jees, meillä se oli mutsi joka soitti piitlesiä, faija diggaili enempi klasaria.
mutta joo, kyllä se white album on kokonaisuudessaan se hienoin saavutus (sitäkään ei mutsilla ollut), mutta makuasioita nämä. itsehän toki leikin kapinallista enkä periaatteesta tykännyt piitlesistä ennenkuin joskus sitten salaa vähän kuuntelin ja aloin myöntää että onhan ne aika hyviä. joskus noin 18-vuotiaana joku äitini oppilas (mutsi on opettaja) äänitti sille mm. white albumin kasetille ja sitä yhdessä diggailtiin kun ajettiin viikonloppuna mökille.
tosin sehän ei kokonaan mahdu kasetille, joten revolution 9 oli jätetty pois, ja tilalla oli muistaakseni blue jay way ja ticket to ride (!)
nykyään en muuten ikinä skippaa revolution 9:iä, mulla on se jopa kännykässä, hieno biisi
Offline
Offline
Eilen tuli teemalta harvinaisen turha dokumentti Beatlesista.
bzort glorf bööth
Offline