You are not logged in.
Mahtavat festarit kaikenkaikkiaan ja ainakin tällä hetkellä on fiilis, että ens vuonna vois uusiks. Hyvä meininki. Perkele joo viinaa. Silmät pullistuu päästä saatana. Homma toimii. Anna sitä märkää.
shanksin EINS ZWEI POLIZEI -laseille vielä
Jouko Piho wrote: Kirjoitan täällä mielelläni, koska täällä porukka on fiksua ja asiallista verrattuna PIFin väkeen, josta osa on aivan liian alatyylisiä ja räävittömiä pilkkaajia.
Offline
Ei meitsi oo kyl koskaan kauheesti Refusediä pitänyt teiniangstisena. Tai no, ehkä sitä ripaus on, mutta siitäkin oon kyl diggaillut. Enemmän se on sellaista punk-romantiikkaa No, oli tai ei tai oli mitä oli, niin musa on rautaa siitä huolimatta. Itelle kyllä joku Tannhauser/Derive on lyriikoiltaankin ollut aina tärkee bändi, mutta toisaalta kuuntelin sitä joku kyl teininä.
Offline
Eka vapaailta himassa ku ei oo potkupalloo tai muuta höpsötystä reissun jälkeen.
Lopputulos:
KUVAA TULEE
Älä päästä painiks sitä
Offline
hyviä!
jotain isoa kalaa
Jouko Piho wrote: Kirjoitan täällä mielelläni, koska täällä porukka on fiksua ja asiallista verrattuna PIFin väkeen, josta osa on aivan liian alatyylisiä ja räävittömiä pilkkaajia.
Offline
onko tämä oikeasti jonkun lentoyhtiön matskua?
Jouko Piho wrote: Kirjoitan täällä mielelläni, koska täällä porukka on fiksua ja asiallista verrattuna PIFin väkeen, josta osa on aivan liian alatyylisiä ja räävittömiä pilkkaajia.
Offline
onko tämä oikeasti jonkun lentoyhtiön matskua?
ei kun mä muilutin neulomistarvikkeet matkustamoon
Älä päästä painiks sitä
Offline
hahahahahahah larzzan ja meikän yhteiskuva! ei mitään hajua millon tollanen on otettu? odotan innolla uusintaotosta n. 20 vuoden päästä jollain etelänreissulla
Mangojauhe goddamn.
Offline
hahahahahahah larzzan ja meikän yhteiskuva! ei mitään hajua millon tollanen on otettu?
Eiks ees toi kukkanen ees kilistä mitään kelloja?
Älä päästä painiks sitä
Offline
ei kyl
Mangojauhe goddamn.
Offline
Joo, Leeds oli Barcelonan leirillä
Älä päästä painiks sitä
Offline
KAIKKI RÄSTISSÄ 2012 MUT EIPÄ PALJOO PAINA
Kolmatta kertaa putkeen Barcassa, saapumisessa ei enää oo samanlaista spektaakkelin tuntua kuin aiemmin mut vittuuks siitä. Juna menee harvoin ja silloinkin nenän edestä joten taksikyydillä Graciaan. Kuski tapaa jonkun kaverinsa keskellä autopistaa, pieni kaupunki. Kämppä ei oo ihan niin komea ja tehokas kuin vuos sitten mut nukkumatilat on etäämmällä partsista ja olkkarista, missä ne etkot ja jatkot kuitenkin aina kehittyy. Hyvä feature yheksän hengen porukalle.
Pienessä hönössä kaks päivää putkeen. Cavaa, brenkkuu, märkää, gran turismoa, ufotapaksia, galician pulpoa (vitun hyvää!), Sagrada Familia, mayhem-imitaatioita, rannekkeet, pullonokkasiikoja kauppahallista. Kaasu-uuni ei skulaa mut saahan noi kalat käryytettyä pannullakin. Rannekkeenvaihdossa on joku vitun töykee ja sarkastinen mimmi pitämässä jöötä epäintuitiivisten jonojen parissa. Pre-festarin Wedding Present on laimea, Walkmen triviaali ja Black Joku tylsä lupauksia herättävän alun jälkeen, ainakin sieltä kulmantakaisesta viinibaarista kuunnellen. Arc de Triomfin alue on kai sitä turistikeskustaa mut sielt löytyy tosi retee sushibuffetti missä meille valkenee vasta ekan annoksen jälkeen et niitä rapuja ja kaloja ois saanu kypsentääkin siinä linjan päässä. Vähän sitkeetä indeed, onneks ei tullu vatsatautia. Jatkot Nevermindissä ja jonkun on/off -ryöstöyrityksen jälkeen taksilla kotio. Kääkkä & korisfinaalit pyörii striimillä ja 100% stereopanoroitu kuorsaus raikaa niin komeesti et Ulvis käy pihalla viilentämässä hermojaan. Jäätelöstä ei tuu kauppoja.
Rantaleijonat lähtee biitsille, me muut kebapille. Sokka irtoo kummassakin remmissä. Torstaina on hirvee kiire päästä näkemään pliisuks lopulta jääny Archers of Loaf. Biisit on niiltä kahelta ekalta levyltä jotka on kai aikanaan olleet ihan uraauurtavaa melodista surinaindiee mut ajan hammas on haukannu tosi rankasti. Lee Ranaldo on jo parempi vaikkei sekään kovin kummoisiin sfääreihin nouse. Uus levy tulee melkein kokonaan. Steve Shelley on rummuissa, joku kitarankiillottaja takavasemmalla ja 30 vuotta vanhenneelta shanksilta näyttävä polyesterpukumies kitarassa. Afghan Whigsin osittainen missaaminen tän takia ei ehkä ollu ihan paras ratkaisu, ne näytti sen vikan vartin verran olevan tosi kovassa vedossa ja Dullin kokkelipöhnäinen habitus on jääny jonnekin todella kauas. Kuushenkinen kokoonpano sellistillä ja ekstrakitaralla täydennettynä, Rick McCollum on leikannu hiuksensa. Don't forget the alcohol uuu-uuu-uuu-uuu-uuuuu.
Nykykitarabändien kärkikaartia jo odotusarvoisesti edustava White Denim seuraavaks, eikä tarvi pettyä. Mahtava meno. D on levynä täynnä oivaltavia biisejä ja täsmämelodioita ja kun noi vääntää niitä vielä sopivasti muokatuilla livesovituksilla ja riehakkaalla energialla niin toihan on ihan täysosuma. Kleenex Girl Wonder sen sijaan ei vakuuta, ei myöskään Afrocubism, Mazzy Starin vika biisikään ei ny innosta. Mutta onneks festarien eka suuri odottamaton plussa tulee etälavalla missä suosiollaan yllättänyt (seriously, toi oli ihan täynnä) Beirut vetää hienoo settiä. Täähän on upeeta tanssimusiikkia. Vaikutteet tulee vähän pastissinomaisesti sieltä täältä ympäri maailmaa mutta toi jousi/harmonikkaorkka saa jopa tosi vaatimattoman uuden levyn matskun kuulostamaan innostavalta. Irlannin tytöt on niin jurrissa että tanssit menee vähän sinne päin mut sepä ei fiilistä paljoa latista.
Refused on kanssa kova ja niinikään suositumpi kuin osasin kuvitella. Kakkoslava on täynnä varttia ennen keikkaa, kaikkien aikojen isoin moshpitti lähtee käyntiin heti ekalla soinnulla ja jätkät soittaa ne kaikki hyvät biisit, tulee Kuupdetat, Se Bob Hund -Biisi, Se Mesuhggah -Biisi ja Se Toinen Hyvä Biisi Tuuletinlevyltä Mikä Ei Kuitenkaan Oo Kuupdetat. Dennis on vitun vetreessä kunnossa, tulee puolivoltti takaperin ja jalka nousee kuin Gwen Stefanilla. Turskan puhelin hukkuu ja kukaan ohmo ei tuo sitä löytytavaroihin.
Illan vika iso bändi Spiritualized ei oo kovin kummoinen mut sitä katelessa tulee suuri valaistuminen. Helvetti mä oon Välimeren rannikolla leudossa illassa hienoilla festareilla kivassa seurassa kattomassa vittu Spiritualizedia soittamassa 10000 ihmiselle ja nillitän takaraivossa et onpas tylsää. Ei toi siltikään mikään kovin hyvä keikka ollu ja Jason Pierce on oikeesti aika tuskasen näköinen mut olihan toi silleen kiva bändi nähdä ja vikana tullu Come Together pelasti paljon. Illan loppureivit ei tarjoo paljoo mitään.
Perjantaina eniten ennakkokiimaa aiheuttaa sludgen, bläkkiksen ja rähinärokin välillä tempoileva pörinälava, mutta ekana tsekataan kuitenkin hankalan vastavalopaikan napannut Chameleons. Tosta on helppo tajuta miksi ne on tehneet kovan vaikutuksen aikanaan, nykyään toi on enemmän toimiva muistutus siitä että kunnon rehtiä stadionsoundia voi tehdä edelleen kunnolla. Jännä throwbacki omalle ajalleen. Ja biisit on kyllä hyviä. Pörinälavalla joku ETA-larppaava duumijyrä vetelee ns. hyvää soundia mikä on selvästi edellä niitä perusduumareita mitä tää maa on täynnä. Hyvä bändi. Seuraavana soittava Harvey Milk on myös positiivinen yllätys. Tempoa ja nyansseja on selvästi enemmän kuin niillä turhan laahaavilla levyillä. Nää osaa rokata. Melvins on peruttu kuin Frostbitessä ikään.
Liturgy on paska mutta Curen ihmismerestä löytyy yllättävän paljon tuttuja. Hittiputkikeikkahan toi oli, tai oikeestaan tunneli kun se ois kai jatkunu lähemmäs kolme tuntia. Ei oo mun bändi mut kylhän tota nyt kuuntelee sen reilun tunnin ajan kunnes Dirty Three aloittelee omaa settiään. Warren Ellis on ihan vitun paukuissa, hihittelee viiden minuutin välispiikkejä ja ELÄYTYY sen viulunsa kanssa kunnon tulkintoihin. Paluu pörinälavalle Mayhemiin, missä keikkarideriin merkatut kuivatut sianpäät ja sielunvihollisenmanaussoihdut on saatu ripustettua lavalle. Setti lähtee käyntiin vähän yskien mutta ampaisee kunnolla liikkeelle luonnollisesti Surfin' Moonin myötä kun pikku-börtsy rynnii moshpitin käyntiin. Loppu onkin sit historiaa vaik enhän mä noita biisejä tunne. Lopussa shanks meinas kaivaa meille rumpukapulat Hellhammerilta mut jäi vähän vajaaksi kuin mun layuppi koriskentällä.
Ton jälkeen Codeine on tosi lussu. Niitä levyjen hyviä biisejähän nää soittaa mut ei toi live-esityksenä oo oikein millään tapaa merkillepantava. Too bad, pörinälavalle paluu on ajankohtaista kun The Men vetää omaa psykeränttätänttäänsä. Tällä kertaa täydellä kokoonpanolla eikä triona niinkuin Kuudennella tammikuussa. Volaa, menoa, kaikkee overkillinä. Uudempi aikuisrokki-pörinäblues toimii mun mielestä paremmin mutta ne raaemmat debybiisit on muistettavampia. Rapturen buukkaus päälavalle nosti vähän kulmakarvoja mutta siellähän on ihan mahtava meno aina kun Rapture soittaa jonkun niistä neljästä hyvästä biisistään. Toi ois kiva kokee joskus ihan ajatuksella. Obits vetää illan viimeisen setin. Laskusuunta Drive Like Jehu -> RFTC -> Hot Snakes -> Obits on ilmeinen mut kyllä tossa vieläkin on tosi paljon kaikkee siistiä mukana. Rick Frobergin ikoninen rääyntä on hieno kokemus kuulla livenä ja se viimevuotisen levyn avausbiisi on oikeesti hyvä. Hyvää rok musiikkia, se ei vaan tässä seurassa aina kanna ihan loppuun asti.
Lauantaina kärkkymään Jeff Mangum -liput 'aamulla' kolmelta. Härskin pienet texmexannokset ja pussicavat lähimarketista. Korjaamosettinsä täysin suohon laulanutta Michael Giraa alkupalaksi, takaisin auditorioon rannekejonosta tutun tytön tylyttämänä Jeffiä väijymään ja sit se ekassa introspiikissä kutsuukin koko (istuma)salin siihen lavan eteen. Seistään siinä aluks kunnes takana istuvat valittaa ettei näe mitään, sit istutaan eikä me nähdä mitään. Lentsikkalevy, pari koveria ja seksilaulu & Naomi. Tuolla mulle valkeni se miten ilmiömäinen tulkitsija Jeff Mangum oikein on nimenomaan laulajana. Biisit on sitä paria perussointua alusta loppuun mutta ne metaforasuota täynnä olevat tarinat nousee koskettaviksi heijastuksiksi ihmisyyden ytimeen sillä ekassa tavussa sortuvalla äänellä laulettuna.
Protesti festarilueen protestanttista nillitysetikkaa noudattavaa gintonicin mitoituspolitiikkaa vastaan jatkuu toisella kierroksella pussicavaa. Forest Swords jää välistä, kaikkea ei voi saada. Olivia Tremor Controlliin sen sijaan ehtii ja vaikka tuo oli perushyvä keikkakokemus niin kyllä mä jotain ihan muuta odotin, ainakin ATP-rapsojen perusteella. Soittivat kivaa kukkaispoppia ne kolme varttiaan ja svengi ja häröily loisti poissaolollaan totaalisesti. Harmi. En ihmettele et ne jotka ei eksplisiittisesti tykkää OTC:stä ei saanu tosta keikasta mitään irti.
Shellac ny oli taas kerran Shellac. Festarien kohokohta vuodesta toiseen. Steven nettipokeritili on kai bännätty kun se on taas laihtunu ja se on muutenkin jotenkin ärtyneen ja poissaolevan oloinen. Missas laulujen alkuja ja kohels kitaraliitäntöjensä kanssa. Alkupuolella tullu uus uus biisi on tosi hyvää pomppuheviä. Muitakin uusia biisejä alkaa olla sen levyllisen verran, kai se on jossain kohtaa tulossa. Tuomo ja shanksi nostaa pikku-börtsyn surffaamaan Wingwalkkerissa. Festareiden kohokohta. Bob Weston näyttää 30 vuotta vanhenneelta Jannelta (ei _m). Moronica vetäsee rommipullon keikan edetessä tyhjäks ja hihittelee & hiihtelee pitkin aluetta loppuillan aina LFOta myöten.
Jolatengo aloittelee Shellacin perään. Ei oo enää mun suosikkiyhtye mutta monen near missin jälkeen ton tason indie-ikonin näkeminen on tosi mahtava kokemus. Biisit on sitä uudempaa tuotantoa, mutta aika melukkaina ja rönsyilevinä sovituksina. Kitara täyttää tilaa tosi paljon, basistin lauluosuudet tulee yllätyksenä ja hyvin, ja rumpali näyttää 30 vuotta vanhenneelta Miialta. Tosi hieno orkesteri ja keikan myötä tsekattu uusin levy on jääny mun osalta turhaan paitsioon. Nää on relevantteja vieläkin.
Pop Group on se viimeinen täyden panostuksen kokemus. Nokkamiehellä on kokoa ja karismaa ja se elehti tuolla menemään kunnon huomion vangitsevalla habituksella. Musiikki on tosi timanttista postpunkkia sieltä stop/start koulukunnasta ja livesoitto noilla on syvällä selkäytimessä. Yleisöä on jostain syystä tosi vähän enää tässä kohtaa ja festarien vika kohokohta jäi monelta väliin. Tosi faneja tuol kuitenkin näkee, joku mamma tuonu jopa lastenvaunuikäisen junnunsakin kanssa kattomaan. Ei ollu kai saanu sitä abuelalle hoitoon mut Pop Gruuppi oli nähtävä, perkele.
LFO:ta, Neon Indiania ja Justicea tuli koitettua mutta mulla on ihan kaamee festarifatigue ehtiny kehittyä ja kun Pop Groupin adrenaliini hiipui, tuntuu siltä kun koko aivokuoren synapsit tinnittäis. Metroja sentään kulki pitkin yötä niin ei jääny mikään siitä kiinni.
Sunnuntai oli ainoo vesisadepäivä. Märkää revitään myös kämpillä kerrankin sisätiloissa ja ainoot bändibongaukset hoidetaan kolmistaan Okon & sen tytsyn kanssa täsmäiskuna kun tsiigataan Richard Hawley taas siel Arc de Triomfin ilmaispuolella. Sade hiipuu keikan mittaan ja aika hyvää, melkein afghanwhigsmaista rokkia toikin painaa bändinsä kanssa menemään mut kyl mä ennakkobiisien perusteella ootin enemmän Scott Walkeria. Tämän takia Dylanille huudettiin JUUDAS. Loppuiltaa muu remmi menee seikkailemaan pitkin indiediskoja ja muita primisklubeja, ite juoruun tiptoon kanssa viime kuulumiset lähibaarissa. Maanantaina vielä Figueresiin Dalimuseoon (ihan pl), postikortti Djpatelle ja loput brenkut parempiin suihin.
Älä päästä painiks sitä
Offline
raportille
Offline
Pop Group on se viimeinen täyden panostuksen kokemus. Nokkamiehellä on kokoa ja karismaa ja se elehti tuolla menemään kunnon huomion vangitsevalla habituksella. Musiikki on tosi timanttista postpunkkia sieltä stop/start koulukunnasta ja livesoitto noilla on syvällä selkäytimessä. Yleisöä on jostain syystä tosi vähän enää tässä kohtaa ja festarien vika kohokohta jäi monelta väliin. Tosi faneja tuol kuitenkin näkee, joku mamma tuonu jopa lastenvaunuikäisen junnunsakin kanssa kattomaan. Ei ollu kai saanu sitä abuelalle hoitoon mut Pop Gruuppi oli nähtävä, perkele.
Offline