Philip K. Dick

bernardblack · 30.11.2011 02:47

A Maze of Death on erinomaisen kiinnostava ja monitasoinen, muttei kuitenkaan kovin onnistunut romaani. Päällisin puolin juoni on melko 10pientäneekeripoikamainen. Joukko ihmisiä kutsutaan syrjäiseen paikkaan (siirtokuntaplaneetta Delmark-O) ja perillä jengi hoksaa, ettei kukaan oikeastaan tiedä minkä tähden. Yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu ja heti kohta porukkaa aletaan murhata yksi kerrallaan.

Jeps, mutta homma ei tietystikään ole ihan niin yksioikoista. Nopiasti käy ilmi, että koko jengi on jollain tavalla mielisairasta sakkia, eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Delmark-O:n fauna on osaksi mekaanista, osaksi luonnollista, horisontissa siintää mystinen The Rakennus ja paranoian varjo leviää kaiken ylle.

A Maze of Death on Dickin romaaneista ehkä se selkeimmin kokeellinen, mikä lienee myös sen heikkous, ainakin siinä mielessä että Dick on tahtonut kokeilla vähän kaikenlaista, eikä tuommoiseen parisataasivuiseen scifipokkariin edes turboahtamalla saa ihan kaikkea mahtumaan.

Tässä elämänsä vaiheessa (60-luvun loppu) uskonasiat tulivat Dickille entistä tärkeämmiksi, mikä näkyy jo oikeastaan Electric Sheepissä, mutta vielä voimakkaamin Galactic Pot-Healerissa ja A Maze of Deathissa. Dickhän oli 60-luvun alkupuolella liittynyt episkopaaliseen seurakuntaan ja sittemmin meni naimisiin Nancy Hackettin kanssa, jonka äitipuoli Maren oli episkopaalikohupiispa James Piken rakastajatar. Pike oli aika tärkeä hahmo Dickin elämässä 60-luvulla ja mitä ilmeisemmin vaikutti aika paljon A Maze of Deathin teologisiin ajatusleikkeihin, joihin en nyt tässä sen enempää halua puuttua, kun ei tuo teologia ole niin hyvin hallussa. Kuitenkin, AMD:ssä Dick on kehitellyt eräänlaisen loogiseen ajatteluun pohjaavan uskontomallin, jossa (ymmärtääkseni) perimmäisenä ajatuksena on se, että jos voimme olettaa Jumalan olevan olemassa, voidaan usko rationalisoida, kategorisoida ja arkipäiväistää osaksi teknokulttuuria. Ergo, sähköisesti vahvistetut rukoukset toimivat tehokkaammin jne. Ja Sutinia lainaten: "There is a quaternity of gods in Maze - an admixture of Gnosticism, neo-Platonism, and Christianity: the Mentufacturer, who creates (God); the Intercessor, who through sacrifice lifts the Curse on creation (Christ); the Walker-on-Earth, who gives solace (Holy Spirit); and the Form Destroyer, whose distance from the divine spurs entropy (Satan/Archon/Demiurge)."

AMD on kunnianhimoinen teos, mutta tosiaan ehkä liiankin; siitä jää uupumaan sellainen henkilökohtainen ote, joka muista Dickin parhaista romaaneista tekee todellakin parhaita. Tulee sellainen fiilis, että tämä on nyt vaan tämmöistä peliä. Ja myös huomauttanen, että AMD:n lopetus on sellainen "Ja sitten heräsin"-tyyppinen, johon Dick ei muutoin, onneksi, pahemmin sortunut.

bernardblack · 30.11.2011 02:56

bernardblack · 06.12.2011 01:17

The Spectator: Did Philip K. Dick dream of a message from God?

barton_funk · 06.12.2011 12:20

Onks BB alottanu jo Exegesiksen puurtamisen? Vai onko se kirsikkana odottamassa romaanien jälkeen?

bernardblack · 06.12.2011 12:28

barton_funk wrote:

Onks BB alottanu jo Exegesiksen puurtamisen? Vai onko se kirsikkana odottamassa romaanien jälkeen?

No itse asiassa aattelin justiinsa niin, että aloittaisin Exegesiksen vasta sitten ku oon saanu tän romaaniprojektin loppuun.

bernardblack · 11.12.2011 01:51

Our Friends From Frolix 8 ei, totta puhuen, ole sieltä Dickin romaanien parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon mitä Dick oli 60-luvulla muutoin duunannut, erityisesti vuosikymmenen loppupuolella, tuntuu Frolix 8 juonensa osalta melko taantumukselliselta, minkä lisäksi täytyy sanoa että se on myöskin aika tylsä kirja. Mutta ja muttia muttineensakin, se on myös aika hemmetin kaunis, lyyrisen melankolinen stoori, täynnänsä ajatuksia herättävää pohdintaa ihmisyyden peruskysymyksistä. Pari viimeistä lukua pistivät melkein itkemään, sen verta surullista ja kaunista kerrontaa tämä on. Hienoja ajatuksia heikossa stoorissa, vai mitäs tässä nyt oikeen.

Joka tapauksessa, Our Friends From Frolix 8 oli Dickin 60-luvun päätös ja olisi hyvinkin saattanut olla koko uransa päätös. Dick aloitti Flow My Tears, The Policeman Saidin vuosikymmenen vaihteessa, mutta kirja jäi useammaksi vuodeksi tauolle, kun elämä otti osansa. Ei liene kaukaa haettua, jos toteaa, että Dick koki jonkinlaisen hermoromahduksen tässä elämänsä vaiheessa. Oli kaikenlaista. Spiidin käyttö alkoi karata hallinnasta, reseptit kuihtui käsiin, tuli diilereitä kuvioihin, sisäelimet petti ja sairaalahoitoa. Nancy lähti vauvan kanssa. Piispa Pike kuoli. Epämääräistä huumejengiä pesiytyi Dickin taloon, aseita, lisää spiidiä, mielisairaalassa pari kertaa. Surullisenkuuluisa murtojuttu. Paranoiaa. 1972 Dick lähti Kanadaan scifi-conin kunniavieraaksi ja päätti jäädä sinne. Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen huijaa itsensä sisään heroiinivieroitusklinikka X-Kalayhin, rankkaa terapiaa, takaisin Yhdysvaltoihin ja jonkinlainen uusi elämä. Sit paukkuu taas.

bernardblack · 16.12.2011 12:41

tänään ois 83-vuotissynttärit jos ois bileet

barton_funk · 16.12.2011 13:46

bileet

bernardblack · 19.12.2011 14:56

NY Times: The Voices in Philip K. Dicks Head

bernardblack · 30.12.2011 19:56

Nettikarenssin takia jäänyt vähän jälkeen, mut ei se mitään, kiritään takaisin.

Elikkäs pelikkäs, sen jälkeen kun Dick sai X-Kalayssa elämänsä takaisin jonkinmoisille raiteille, alkoi kirjoittaminenkin taas sujua ja Dick otti keskenjääneen Flow My Tears, The Policeman Saidin taas työn alle. Yhtymäkohdat Flow My Tearsin ja Dickin oman elämän umpikujan ja romahduksen välillä on aika selkeitä. Tearsissa on pitkälti kyse identiteetin hajoamisesta/katoamisesta, uusista yrityksistä, rakkaudettomuudesta ja rakkauden löytämisestä.

Enpä tiiä onko ihan näinkään, mutta näkisin, että sen Dickin vuosikymmenen vaihteen romahduksen jälkeen on proosassaan ihan uudenlaista lyyrisyyttä ja kauneutta. Tears sisältää sivutolkulla hienoja pohdintoja elämästä ja ihmisyydestä, meitsiä kosketti tällä kertaa eniten yhden sinänsä merkityksettömän sivuhahmon kertomus ystävänsä lemmikkikanista, joka yritti itsepäisesti olla kissa, jatkuvista epäonnistumisistaan huolimatta.

Mulla tulee Tearsista todella vahvasti mieleen Man in the High Castle, ne on jollain tapaa samasta puusta veistetyt, vaikka toisaalta ovat hyvinkin erilaisia kirjoja, joilla on toisistaan poikkeavat päämäärät. Mutta fiilikseltään ne on veljekset kuin ilvekset.

Väittäisin, että kaikki nämä Dickin viimeisen vaiheen kirjat on omalla tavallaan mestariteoksia ja kyllä Tears on sitä myös. Mestari työssään, ool rait.

bernardblack · 30.12.2011 20:18

Jos olis pakko, niinku sillain että joku kirjallisuusbandiitti uhkaisi pyssyllä paukauttaa, siis olis ihan pakko valita yksi Dick-suosikki, niin kyllähän mää aika lailla silmää räpäyttämättä sanoisin että A Scanner Darkly (vaikka Valista niin kovin paljon rakastankin). Olen lukenut sen kenties kymmenen kertaa, ehkä useamminkin, ja joskus tulee ihan vaan sattumanvaraisesti luettua joku luku huvikseen. Scanner on myös semmoinen kirja, jota suosittelisin sellaiselle immeiselle, jota kiinnostais tutustua Dickin tuotantoon, mutta ei tiiä mistä aloittaisi. Se on eittämätön mestariteos, suorastaan virtuoosimainen proosateos ja yks kaikkien aikojen parhaita ns. huumeromaaneja ihan millä mittapuulla tahansa.

Jo heti ensimmäinen luku iskee ja imaisee. Tai oikeastaan ensimmäinen lause. "Once a guy stood all day shaking bugs from his hair." Ja sitten se vaan paranee. Scannerissa on vahva eletyn elämän maku, se fiilis että nämä jutut on nähty ja koettu itse (ja niinhän ne onkin). Loputtomat houreiset jaarittelut ja päämäärättömät tarinat ja vitsit ja hoipertelu päivästä toiseen. Ja se jatkuva hajoaminen.

This has been a novel about some people who were punished entirely too much for what they did. They wanted to have a good tme, but they were like children playing in the street; they could see one after another of them being killed - run over, maimed, destroyed - but they continued to play anyhow. We really all were happy for a while, sitting around not toiling but just bullshitting and playing, but it was for such a terrible brief time, and then the punishment was beyond belief: even when we could see it, we could not believe it.

Mää rakastan sua, A Scanner Darkly!

Laatu · 30.12.2011 22:29

bernardblack wrote:

Scanner on myös semmoinen kirja, jota suosittelisin sellaiselle immeiselle, jota kiinnostais tutustua Dickin tuotantoon, mutta ei tiiä mistä aloittaisi.

Kiitti vinkistä. Käynpä lainaamassa ihan vain sen perusteella, että täällä on kovasti puhuttu Dickistä viime aikoina. Dick Dick Dick.

bernardblack · 31.12.2011 13:10

Jos Flow My Tearsin kirjoittaminenkin kesti useamman vuoden, niin Deus Irae vetää kyllä tässä skabassa pitemmän korren. Dick aloitti DI:n jo n. 1964, ensin yhdessä Ted Whiten kanssa, sittemmin Roger Zelaznyn. Kässäriä työstettiin satunnaisesti silloin tällöin ja valmista tuli vuonna 1975. Ei siinä menny kuin 11 vuotta. Voisi kuvitella, että lopputulos on aika epämääräinen klimppisoppa, kun kolme jäppistä kirjoittaa yhtä romaania noin kauan, mutta ylläri ylläri, Deus Irae on aikamoisen hyvä.

Asetelmaltaan Deus Irae muistuttaa hyvin paljon Dr. Bloodmoneya, jonka Dick kirjoitti vähän ennen DI:n aloittamista, mutta teemoiltaan se on selkeästi myöhempää, vahvan uskonnollista Dickiä. On post-apokalyptinen Amerikka, jossa ihmiset yrittävät elää entisenkaltaista elämäänsä pienissä kyläyhteisöissä radioaktiivisen erämaan ympäröimänä. Tuomiopäivän aseen laukaissutta Carleton Lufteufelia jumalan maanpäällisenä inkarnaationa palvova Vihan jumalan kirkko on syrjäyttänyt kristinuskon. Vihan jumalan kirkko palkkaa kädettömän ja jalattoman maalarin Tibor McMastersin maalaamaan utahilaiseen kirkkoon muraalin Jumalan olemuksesta. Tavoittaakseen Jumalan syvimmän olemuksen Tiborin pitää lähteä pyhiinvaellukselle etsimään Lufteufelia. Paikallisen kristillisen seurakunnan akolyytti Pete Sands lähtee myös matkaan, mutta eri motiivein.

Deus Irae on selkeästi Dickin romaani, Zelaznyn vaikutus näkyy ehkä eniten kirjan sadunomaisuudessa ja etenkin itse pyhiinvaellusmatka muistuttaa eräänmoista faabelia. Ajan ja paikan käsitteet venyvät satumaisesti ja matkallaan Tibor kohtaa monenlaista radioaktiivisen maan faunaa, mutantti-ihmisiä ja muita olentoja, kuten sfinksimäisen supertietokoneen ja äksyn sekä erittäin omanarvontuntoisen venäläisen automaattitehtaan, joka yrittää tyrkyttää asiakkailleen aborttipalveluja ja hyppykeppejä.

Vuoden 1974 aikana Dick koki ihan henkilökohtaisesti sarjan uskonnollisia/mystisiä/visionäärisiä/epileptisiä/kentietää kokemuksia, joita yritti lyhyen loppuelämänsä ymmärtää. Deus Irae on Dickin ensimmäinen yritys käsitellä näitä kokemuksia fiktion muodossa ja etenkin kirjan alkuosan teologiset dialogit hallusinogeenien välityksellä todellista yhteyttä Jumalaan yrittävän Pete Sandsin ja kirkkoisänsä sekä muiden henkilöiden välillä käyvät pitkälti läpi Dickin omia kokemuksia. Kiehtovaa luettavaa ja ajatuksia herättävää (paitsi ydikselle biggrin ).

Tibor ja Pete kohtaavat sitten matkallaan kumpikin Lufteufelin omalla tavallaan, käyvät läpi omat kiirastulensa, mutta todellinen gnosis jäänee saavuttamatta.

Teologisen väännön lisäksi Deus Irae on (yllättäen?) myös varsin hauska kirja. Peten kohtaaminen mutanttikuoriaisihmisten kanssa:

Pete's recoil was only partly sufficient. A brown, crumbly mass struck his left foot and broke there. He looked up the road to where another of the bugs stood laughing.
"You did that on purpose!" he said, shaking his fist.
"No, he didn't," said the bug at his side. "He was tossing it to me. Here."
The bug pushed the brown ball over. He began cleaning Pete's boot, adding the substance to his sphere.
"That's manure," Pete said.
"What do you expect to find a dung beetle pushing along the road - sour lemon balls?"
"Just get it off my foot. Wait a minute!"
"Wait, what? You want it now? Sorry. Finders keepers..."
"No, no. Take it off. But - as an expert on such matters, tell me - that's a cow-pie, isn't it?"
"Right," said the bug, adding the last of the material to his ball. "Best kind. It heats up nice and uniform. Not too much. Just right."
"That means a cow has passed this way."
"There is a meaningful relationship between the phenomena."
"Bug, you're all right," Pete said, "shit and all."

Hieno kirja.

Laatu · 31.12.2011 15:52

Kirjastosta löytyi englanniksi vain We can build you ja Paycheck.

bernardblack · 31.12.2011 22:53

Laatu wrote:

Kirjastosta löytyi englanniksi vain We can build you ja Paycheck.

huano kirjasto icon_neutral

We Can Build You on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

hezma · 31.12.2011 22:57

Hyllystä löytyy Palmer Eldritch - kolmesti merkitty mies, Maailma jonka Jones teki, Valis, Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi ja Ubik. Osa taitaa olla lukematta icon_redface Joskus 90-luvun lopulla (? vai oliko jo 2000 alkua?) lainasin ja luin kaikki Dickit mitä Ylivieskan kirjastosta löyty.

Last edited by hezma (31.12.2011 23:07)

bernardblack · 07.01.2012 19:59

Radio Free Albemuth oli Dickin eka yritys purkaa ns. 2-3-74 -kokemuksiaan romaanin muodossa. Kustantajansa pyynnöstä Dick alkoi muokata RFA:n kässäriä, mutta kävikin sitten niin, että syntyi ihan toinen romaani, Valis. RFA jäi pyöriskelemään pöydillä, kunnes se sitten Dickin kuoleman jälkeen julkaistiin ekaa kertaa.

Totuuden nimissä on sanottava, että RFA tuntuu vahvasti semmoiselta harjoitelmalta, raakaversiolta. Eniten se kiinnostaa nimenomaan Valisin sisarteoksena, ei niinkään omana itsenään. Pidän kyllä RFA:n alkupuoliskosta, joka on enempi omaelämäkerrallinen kuin jälkimmäinen osuus.

Valiksen tapaan RFA:n päähenkilöinä ovat Philip K. Dick itse. Tai siis, science fiction -kirjailija Phil Dick ja levykauppias Nicholas Brady, joka siis myös on Philip K. Dick. Kuten Valisissa, Dick osaa olla aika ivallinen ja karu itseään kohtaan, mikä on oikein kutkuttavaa luettavaa. Mutta kuten sanottua, RFA toimii paremmin alkupuolellaan, Dickin kuvatessa Nicholas Bradyn ja Phil Dickin kautta omia mahdollisia elämänpolkujaan. Loppupuolella tulee turhankin vahvasti esiin Dickin jokseenkin perusteeton taipumus marttyyriyteen ja itsensä ylentämiseen.

Tai sitten ei. RFA on aika vaikea teos, etenkin muihin viimeisen vaiheen romaaneihin verrattuna. Se on liian kirjaimellinen, siis suhteessa Dickin 2-3-74 -pohdintoihin; ei järin onnistunut romaanina. Vaikka toisaalta sitten taas siinäkin on omat puolensa. En oikein osaa päättää että mitä mieltä loppujen lopuksi olen. Valis on vaan niiiiiiiiin paljon parempi, ettei tämä jaksa sillä lailla hirveän paljon edes kiinnostaa. Kaiketikaan.

Joka tapauksessa, John Alan Simonin RFA-leffa kiinnostaa ja toivottavasti se nyt jonkunlaisen levityssopimuksen saisi jotta dvd:llekin jossain vaiheessa päätyisi.

bernardblack · 14.01.2012 20:02

Mitähän sitä nyt osaisi Valisista sanoa? Enpä tiiä, joten lainaan Washington Postin sitaatin pokkaripainokseni takakannesta:

It is about madness, pain, deception, death, obsessive delusory states of mind, cruelty, solitude, imprisonment, and it is a joy to read.

Valisin voisi karkeasti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa on pitkälti omaelämäkerrallista, joskin dualistisesti eroteltuna kahteen persoonaan; rationaalinen Phil Dick ja epätasapainoinen Horselover Fat. Kuoleman ympäröimä Fat yrittää itsemurhaamista, viettää aikaa mielisairaalassa ja terapiassa, löytää Jumalan ja kadottaa Jumalan. Toisessa osassa Fat ja ystävänsä Phil, Kevin (aka K.W. Jeter) ja David (aka Tim Powers) ryhtyvät arthuriaaniselle missiolle löytääkseen Vapahtajan uuden inkarnaation. Tieteiselokuva Valisin (aka The Man Who Fell to Earth/Radio Free Albemuth) antamien vihjeiden perusteella Vapahtaja löytyy rocktähti Mother Goosen (aka David Bowie) ja syntetisaattorimuusikko Brent Minin (aka Brian Eno) hoivista.

Siis näin olisi, jos Valisin voisi jotenkin referoida pelkän juonensa perusteella. Eihän sitä voi.

Horselover Fat's nervous breakdown began the day he got the phonecall from Gloria asking if he had any Nembutals. He asked her why she wanted them and she said that she intended to kill herself. She was calling everyone she knew. By now she had fifty of them, but she needed thirty or forty more, to be on the safe side.
At once Horselover Fat leaped to the conclusion that this was her way of asking for help. It had been Fat's delusion for years that he could people. His psychiatrist once told him that to get well he would have to do two things: get off dope (which he hadn't done) and to stop trying to help people (he still tried to help people.)

Järkyttävän hieno kirja, joka on A Scanner Darklyn ohella meikän henkilökohtainen suosikki Dickin tuotannossa ja ylipäänsä yksi parhaita romaaneja ikinä. Viiltävää itseironiaa, uskonkriisiä, mielipuolisuutta ja säkenöivää järkeä, surua ja mustaa huumoria, potenssiin kymmenen.

barton_funk · 15.01.2012 19:13

Valisin vois lukea joskus taas uudestaan. Se on siitä kiva kirja että siitä ei juuri muista mitään lukemisen jälkeen.Ainakaan "juonesta".

barton_funk · 15.01.2012 19:13

barton_funk wrote:

Valisin vois lukea joskus taas uudestaan. Se on siitä kiva kirja että siitä ei juuri muista mitään lukemisen jälkeen.Ainakaan "juonesta".

Ja Exegesistä en ole vielä kun selaillut. spam3

bernardblack · 16.01.2012 04:04

The Divine Invasion sai alkunsa novellista "Chains of Air, Web of Aether" (joka on mun mielestä yksi Dickin hienoimpia novelleja), mutta novelli, jossa Dick purkaa ahdistustaan suhteestaan syöpää sairastavan Doris Sauterin kanssa, toimii vain lähtökohtana romaanille, joka on aika lailla puhtaasti uskonnollinen tutkielma. Siinä missä Valisin voi pitkälti nähdä olevan romaani uskosta ja sen luonteesta, menee Divine Invasion aika lailla syvemmälle itse uskonnon alkulähteille, Jumalan olemukseen. Dickin teoretisoinnit aiheesta käsittivät kaikenlaista juutalaisuudesta uusplatoniseen teosofiaan, mutta pohjavireenä ovat vahvimmin toki gnostilaiset opit ja itse gnosis.

Dickin kolme viimeistä romaania on pruukattu niputtaa yhteen "Valis-trilogiaksi". Itse en ole aiemmin oikein tästä nimityksestä välittänyt, mutta tämän lukukerran jälkeen täytyy sanoa, että Divine Invasion onkin kyllä oikeastaan Valisin jatko-osa, aika selkeästi. Kun Valis päättyi Horselover Fatin etsiessä kerran löytämäänsä ja sittemmin kadottamaansa Jumalaa ympäri maapalloa, Divine Invasion alkaa Jumalan uudelleensyntymällä. Mutta löytääkseen itsensä ja tarkoituksensa, pitää Emmanuelin/Jahven ensin kokea anamneesi, muistaa oma nimensä ja erottaa todellinen maailma varjomaailmasta.

Valis ja Divine Invasion ovat kuitenkin varsin erilaisia opuksia. Siinä missä Valis on kai jonkinlainen metaromaani, pitäytyy Divine Invasion tiukasti juonessaan. Tieteisromaaniksi koristeltu uskonnollinen allegoria, vaikka toi on kyllä aika huono kuvaus, koska siitä tulee lähinnä mieleen joku lewismäinen naivismi.

Divine Invasion on ehkäpä myös Valisia "vaikeampi" tapaus, koska Valisin itseironinen ote ja metarakenne auttaa tarvittaessa lukijaa etäännyttämään itsensä sen kreiseimmistä puolista. Divine Invasion ei tarjoa tätä mahdollisuutta, vaan vaatii lukijan ottamaan Dickin teologian tosissaan. Divine Invasionista enimmäkseen myös puuttuu se hirtehinen huumori, joskin loppupuolella esiintyvä dialogi poliisien ja varjomaailmojen välimaastossa häilyvän Herb Asherin välillä onkin sieltä hauskimmasta päästä Dickiä ikuna.

Olen lukenut Divine Invasion joitakin kertoja ja se on joka kerta yhtä hämmentävä kokemus. Ehdottomasti Dickin vaikeimpia romaaneja, mutta myöskin ihan saamarin palkitseva, jos hyväksyy sen sinä mitä se on.

He learned about pain and death from an ugly dying dog. It had been run over and lay by the side of the road, its chest crushed, bloody foam bubbling from its mouth. When he bent over it the dog gazed at him with glasslike eyes, eyes that already saw into the next world.
To understand what the dog was saying he put his hand on its stumpy tail. "Who mandated this death for you?" he asked the dog. "What have you done?"
"I did nothing," the dog replied.
"But this is a harsh death."
"Nonetheless," the dog told him, "I am blameless."
"Have you ever killed?"
"Oh yes. My jaws are designed to kill. I was constructed to kill smaller things."
"Do you kill for food or pleasure?"
"I kill out of joy," the dog told him. "It is a game; it is the game I play."
Emmanuel said, "I did not know about such games. Why do dogs kill and why do dogs die? Why are there such games?"
"These subtleties mean nothing to me," the dog told him. "I kill to kill; I die because I must. It is necessity, the rule that is the final rule. Don't you live and kill and die by that rule? Surely you do. You are a creature, too."
"I do what I wish."
"You lie to yourself," the dog said. "Only God does as he wishes."
"Then I must be God."
"If you are God, heal me."
"But you are under the law."
"You are not God."
"God willed the law, dog."
"You have said it, then, yourself; you have answered your own question. Now let me die."

bernardblack · 18.01.2012 22:49

Väittäisin, että A Scanner Darklyn ohella The Transmigration of Timothy Archer on Dickin romaaneista helpoimmin lähestyttävä, ainakin niille jotka vierastavat scifiä. Eritoten sitä edeltäviin kahteen teokseen verrattuna Archer on hyvin "tavallinen" romaani, kertomus ihmisistä, ideoiden ja teorioiden sijaan.

Archer pohjautuu pitkälti tositapahtumiin, joskin Dick on toki ottanut myös paljon kerronnallisia vapauksia. Timothy Archer oli tosiasiassa episkopaalipiispa James Pike, jonka Dick tunsi melko hyvin 60-luvulla (ja jonka sihteeri/rakastajatar Maren Hackett (kirjassa Kirsten Lundborg) oli Dickin neljännen vaimon Nancyn äitipuoli). Pike oli yksi aikansa tunnetuimpia radikaaleja kirkollisia vaikuttajia (mm. naispappeuden kannattaja ja seksuaalivähemmistöaktivisti) ja myöskin aikansa skandaalijulkkis (paljon viinaa ja seksiä), joka joutui myös useamman kerran syytteeseen kerettiläisyydestä.

Romaanissa Archerin tarina nähdään täysin kuvitteellisen (joskin Dick on tähän hahmoon jossain määrin kirjoittanut itseään) Angel Archerin (Archerin pojan vaimon) näkökulmasta. Archer ottaa rakastajattaren, menettää uskonsa, menettää poikansa (itsemurha), menettää rakastajansa (itsemurha), luopuu piispankaavustaan, yrittää saada poikansa takaisin spiritualismin avulla ja lopulta kuolee Israelin erämaahan yrittäessään löytää uskonsa uudelleen.

Kuten Valisin Horselover Fat, myös Transmigrationin Angel Archer on alati kuoleman ympäröimä. Siinä missä Fat yrittää selvitä kuolemasta antautumalla mielipuolisuudelle, Angel pitäytyy rationaalisuudessa ja kyynisyydessä, mutta löytää lopulta jonkinlaisen rauhan ja (kenties) antaa itselleen anteeksi.

Yleinen mielipide Dickistä kirjailijana on se, että vahvuutensa oli enemmän ideanikkaroinnissa kuin henkilöhahmoissa. Itse en täysin yhdy tähän, mutta on silti myönnettävä, että Transmigration oli melkoinen harppaus eteenpäin jälkimmäisen suhteen. Angel on Dickin hienoimpia luomuksia, mutta varsin eläväisiä hahmoja ovat myöskin piispa Archer ja Kirsten. Ylipäätään voisi todeta, että Transmigrationissa Dickin kehitys kirjailijana näkyy kaikkein selvimmin; proosansa on välillä säkenöivän kaunista. On tavallaan myös hieman hämmentävää, että mies, joka (totta puhuen) oli usein melkoinen mulkku ja kohteli läheisiään aika vittumaisesti, osasi kirjoittaa ihmisistä niin lämpimästi ja viisaasti ja ymmärtävästi.

Olen jossain määrin aina vierastanut Transmigrationia, lähinnä siinä mielessä että se ei tunnu minulle niin läheiseltä kuin monet muut Dickin romaaneista. En tiedä, muuttiko tämä lukukerta suhtautumistani, mutta ilomielin myönnän, että kyseessä on joka tapauksessa yksi Dickin hienoimmista teoksista, täysin objektiivisessa mielessä.

The Transmigration of Timothy Archer oli siis myös Dickin viimeinen romaani. Se ilmestyi alkuvuodesta 1982 ja saman vuoden maaliskuussa Dick otti ja kuoli. On toki sinänsä mielenkiintoista, mutta samalla tarpeetonta spekuloida sillä, mitä olisi tapahtunut jos näin ei olisi käynyt. Olisiko Transmigration (Blade Runnerin menestyksen siivittämänä) ollut se kirja, joka breikkaisi Dickin amerikkalaisen kirjallisuuden valtavirtaan? Ehkä, ehkä ei. The Owl in Daylight, romaani jota Dick suunnitteli kuolemansa aikoihin, olisi mitä ilmeisemmin ollut yhtä far out kuin Valis ja Divine Invasion, mutta sitäpä ei koskaan saa tietää (jos jätämme laskuista Tessa Dickin version Owlista, minkä teemmekin, koska se on paska). Joka tapauksessa on suunnaton sääli, että tuotanto tyssäsi siinä vaiheessa, kun Dick oli saavuttanut aivan uuden tason urallaan. Jumaliste, A Scanner Darkly, Valis, The Divine Invasion ja Timothy Archer ovat, ainakin meikäläisen oppimattomana mielipiteenä, 1900-luvun parasta kirjallisuutta. Piste saatana.

Ja niin, tähän tämä meikäläisen pikku lukuprojekti sitten päättyy. Vuosi siinä meni. Olin ehkä kuvitellut selviytyväni urakasta huomattavastikin nopeammin, mutta eihän sitä tietenkään ihan kaiken aikaa Dickiäkään jaksa. Mielenkiintoista on kuitenkin ollut. Tämmöinen kronologinen lukeminen on selkiyttänyt kuvaa sekä tuotannosta että Dickistä kirjailijana aika helkkarin paljon. Päivääkään en vaihtaisi pois. Nyt olisi toki hyvä hetki uppoutua Exegesikseen, mutta taidan jättää sen myöhemmäksi. Paljon myöhemmäksi. On nimittäin myönnettävä, että ehkä sain nyt hetkeksi tarpeekseni Dickistä.

Loppukaneettina kuitenkin: rakkaus

psykokarkki · 19.01.2012 01:12

lukuprojektille ja raportoinnille iso peuk

barton_funk · 19.01.2012 13:02

psykokarkki wrote:

lukuprojektille ja raportoinnille iso

Jos jaksaisin voisin ite ottaa vastaavan Jeff Noonista. Se ois onneksi aika paljon lyhyempi savotta. Harmi ettei Noon enää romaaneja julkase.

bernardblack · 25.02.2012 23:26

The Exegete

bernardblack · 03.03.2012 12:26

To the Best of Our Knowledge - Philip K. Dick

NPR:n radio-ohjelma, vieraina Jonathan Lethem, Anne Dick, David Gill ja Umberto Rossi. Dickin kuoleman 30-vuotispäiväksi (joka oli eilen) tehty jutska.

barton_funk · 02.05.2012 09:07

barton_funk · 21.05.2012 21:28

Philip K. Dick, Sci-Fi Philosopher

bernardblack · 21.05.2012 21:55

barton_funk wrote:

Philip K. Dick, Sci-Fi Philosopher

Hyvä artikkeli. Exegesiksen julkaisu on ilahduttanut sikäli kovasti, että nyt on entistä enemmän päästy eroon siitä, että funtsitaan tota juttua vain siltä kannalta, että mitä tapahtui ja miksi tapahtui (a.k.a. "crazy son of a bitch" -teoria) ja aletaan kunnolla kiinnittää huomiota Dickin kirjoituksiin aiheesta peuk

Koska oikeasti on varsin vaikeaa lähteä analysoimaan tota miksi-kysymystä analysoimaan. Tossakin ym. jutussa toi tapahtumien kronologia on varsin yksinkertaistettu ja väittäisin, että virheellinenkin (mut ei sillä väliä, koska se ei ollut jutun pointti ja sou not). Mitä enemmän lukee esim. tota Dickin kirjeenvaihtoa ja muita juttuja, niin sitä enemmän käy selväksi, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin mies itse tahtoi usein asiat selittää. Dick funtsi näitä juttuja kuitenkin aika paljon jo ennen sitä 2-3-74 -tapahtumaketjuakin, ja vois ehkä olla aiheellista esittää muna vai kana -kysymyskin. Mut kuten sanottua, munsta on ainakin aiheellisempaa sisäistää niitä Dickin ajatuksia aiheesta.

barton_funk · 21.05.2012 21:56

En itse asiassa jaksanut lukea vielä artikkelia. Panin sen tänne että muistaisin lukea myöhemmin.

Street Spirit Sr.

#151 30.11.2011 02:47

Re: Philip K. Dick

#152 30.11.2011 02:56

Re: Philip K. Dick

#153 06.12.2011 01:17

Re: Philip K. Dick

#154 06.12.2011 12:20

Re: Philip K. Dick

#155 06.12.2011 12:28

Re: Philip K. Dick

#156 11.12.2011 01:51

Re: Philip K. Dick

#157 16.12.2011 12:41

Re: Philip K. Dick

#158 16.12.2011 13:46

Re: Philip K. Dick

#159 19.12.2011 14:56

Re: Philip K. Dick

#160 30.12.2011 19:56

Re: Philip K. Dick

#161 30.12.2011 20:18

Re: Philip K. Dick

#162 30.12.2011 22:29

Re: Philip K. Dick

#163 31.12.2011 13:10

Re: Philip K. Dick

#164 31.12.2011 15:52

Re: Philip K. Dick

#165 31.12.2011 22:53

Re: Philip K. Dick

#166 31.12.2011 22:57

Re: Philip K. Dick

#167 07.01.2012 19:59

Re: Philip K. Dick

#168 14.01.2012 20:02

Re: Philip K. Dick

#169 15.01.2012 19:13

Re: Philip K. Dick

#170 15.01.2012 19:13

Re: Philip K. Dick

#171 16.01.2012 04:04

Re: Philip K. Dick

#172 18.01.2012 22:49

Re: Philip K. Dick

#173 19.01.2012 01:12

Re: Philip K. Dick

#174 19.01.2012 13:02

Re: Philip K. Dick

#175 25.02.2012 23:26

Re: Philip K. Dick

#176 03.03.2012 12:26

Re: Philip K. Dick

#177 02.05.2012 09:07

Re: Philip K. Dick

#178 21.05.2012 21:28

Re: Philip K. Dick

#179 21.05.2012 21:55

Re: Philip K. Dick

#180 21.05.2012 21:56

Re: Philip K. Dick

Board footer