You are not logged in.
Pikku välipalana The Cosmic Puppets. Tämä on varhainen novelli, jota Dick vähän pidensi myöhempää pokkarijulkaisua varten. Varsin köykäistä fantasiaa, Twilight Zone -tyyliin. Ted Barton vierailee parinkymmenen vuoden poissaolon jälkeen kotikaupungissaan, mutta huomaa että koko paikka onkin muuttunut täysin vieraaksi. Ihmisetkin ovat uppo-outoja ja kaikenlaista kummaa tapahtuu. Paljastuu, että kaupunki onkin zarathustralaisten jumalolentojen Ahrimanin ja Ormazdin taistelukenttä ja Barton on taistelun ratkaiseva tekijä.
Ihan viihdyttävä pikku stoori, mutta kiinnostava lähinnä sikäli, että jo näin varhaisessa vaiheessa Dick hyödynsi näitä esikristillisiä/uskonnollisia juttuja, vaikka todella tärkeitä niistä tuli vasta myöhemmässä elämänvaiheessa. Ja onhan tuo nyt aika huvittavan päätön idea ylipäätänsä, kivaa höpöilyä. Mutta eipä tästä tämän enempää.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
No nyt aletaan päästä asiaan: The Solar Lottery. Dickin ensimmäinen julkaistu romaani ja ensimmäinen scifiromaaninsa. Sen kirjoittamisen aikaan (1953-54) Dick oli jo käytännössä lopettanut palkkatyöt ja siirtynyt kokopäivätoimiseksi kirjailijaksi. Novelleja oli ehditty julkaistu tusinoittain vuodesta 1952 alkaen. Toinen avioliitto meneillään.
Solar Lottery on aika täyteenahdettu kirja, ideoita piisaa. Tulevaisuuden yhteiskuntajärjestelmä pohjaa arpapeleihin ja aurinkokunnan ylin johtaja, Quizmaster, valitaan eräänlaisella lotolla. Despoottimainen quizmaster Verrick joutuu väistymään prestoniittien lahkon johtajan Cartwrightin tieltä, mutta alkaa ankaran valtataistelun päästäkseen takaisin kiinni vallankahvaan. Ted Benteley on valkokaulustyöläinen joka haluaa jättää korruptoituneen ja feudalistisen bisnesmaailman taakseen ja siirtyä hallinnon palvelukseen, mutta ajautuukin puolivahingossa Verrickin alaiseksi toteuttamaan tämän kieroja suunnitelmia Cartwrightin salamurhaamiseksi. Prestoniittien retkikunta lähtee kohti aurinkokunnan äärilaitaa etsimään John Prestonin kenties joskus löytämää kymmenettä planeettaa, myyttistä "Flame Disciä". On myös telepaatteja, replikanttisalamurhaaja yms.
Varsin vauhdikasta toimintaa ja juonittelua, siis. Hauskaa luettavaa ja joitain hyviä ideoita, mutta omaa ääntään ja aiheitaan ei Dick vielä ollut tässä vaiheessa kunnolla löytänyt. A.E. van Vogtin vaikutus tulee esiin erittäin vahvana, jopa niin paljon että tätä voisi hyvin pitää hyväntahtoisena pastissina. Muistelisin, että ekalla lukukerralla en pahemmin Solar Lotterysta välittänyt, mutta nyt toisella kertaa meni aika kyllä rattoisasti sen parissa. Aikakautensa lapsi telepaatteineen ja atomiaseineen, ei järin omaperäinen, mutta toimivaa yhteiskuntatieteellistä pulppia.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Jos en kovin pahasti ole erehtynyt, The World Jones Made oli ensimmäinen Dick jonka olen lukenut, noin suunnilleen 13-vuotiaana. Siitä se lähti eikä loppua näy. Jokunen vuosi sitten hommasin itselleni synttärilahjaksi Kari Leppäsen tekemän suomalaisen painoksen kansikuvaoriginaalin; kyllä siinä meinasi kyynel vierähtää silmäkulmasta.
The World Jones Made on Dickin romaaneista ensimmäinen kaikinpuolin erinomainen ja onnistunut teos. Solar Lotteryn peliteorioiden sijaan Jonesin ydintuhon jälkeisen maailman yhteiskuntajärjestys pohjaa relativismiin ja mielipidetasa-arvoa ylläpidetään lähes fasistisin ottein salaisen poliisin avulla. Otsikon Jones on mies, joka pystyy näkemään tasan vuoden verran tulevaisuuteen. Pienen sirkuksen ennustajasta Jones nousee kykynsä ja kansassa kytevän muukalaisvihan avulla lopulta jonkinmoiseksi diktaattoriksi.
Jones vapauttaa kansan relativismifasismin ikeestä, antaa uuden mahdollisuuden uskoon, idealismiin ja kiihkoiluun, mutta tarjoaa lopulta kuitenkin vain totalitarismia ja verenhimoista ristiretkeilyä.
Jones on yksi Dickin parhaita henkilöhahmoja. Katkera ja kohtaloonsa alistunut mies, joka joutuu elämään elämäänsä kahteen kertaan. Pohjimmiltaan Jones ei edes halua valtaa ja voimaa, mutta vaihoehtojakaan ei tunnu olevan. Ja kyvystään huolimatta Joneskin joutuu arvailemaan ja bluffaamaan; loppujen lopuksi arvauksen mennessä pieleen kulissit romahtavat.
Dickille tyypillisesti tässäkin kirjassa on tolkuttomasti ideoita ja sivujuonteita, jotka monilta osin on enemmän tuommoista 60-luvun uutta aaltoa kuin 50-luvun alun yhteiskunnallista scifiä. Huumeita ja pervoseksiä, kaikkea kivaa.
Kirjailijana Dick on tässä alkanut löytää sitä omaa ääntään ja mukana on joitain varsin vaikuttavia kohtauksia. Pakko digata.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Ihan vain välihuomautuksena, The World Jones Made on todella viihdyttävä kirja. Saattoi olla myös ensimmäisiä lukemiani Dickejä, ei voi muistaa. Kyllä mä tykkään Cosmic Puppetsin hulluttelusta myös, vaikka ei välttämättä kirjana olekkaan niin kestävä.
Hyvä BB!
Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua ja minä sitä.
Offline
Dick ei alunperin aikonut genrekirjailijaksi, ja vielä senkin jälkeen kun "menestystä" alkoi tulla scifin parissa yritti hän kovasti breikata valtavirran puolella. Mary and the Giantilla Dick ylsi lähimmäksi tavoitettaan. Kiinnostusta kustantajain taholta oli paljonkin ja Dick työsti käsikirjoitusta useiden vuosien ajan kustannustoimittajien toiveiden mukaisesti. Hylkäyspäätös kuitenkin tuli lopulta. Niin aina.
Kässärin runsas muokkaaminen ja uudelleenkirjoittaminen näkyy joissain kohdissa lievänä töksähtelynä ja pahiten ehkä päälleliimatussa "onnellisessa lopussa", joka on loppujen lopuksi onnellinen hyvin ristiriitaisella tavalla. Mutta tästä huolimatta sanoisin, että Mary and the Giant on, jos ei aivan paras, niin kuitenkin ehdotonta parhaimmistoa Dickin mainstream-romaanien joukossa.
Se on myös jossain määrin melko poikkeuksellinen teos Dickin tuotannossa. Ehkä enemmän kuin yksikään toinen Dickin romaaneista on Mary and the Giant henkilötutkielma. Ja jo tässä varhaisessa kirjailijauransa vaiheessa Dick oli saanut huomata, että hänellä on suuria ongelmia naishenkilöiden kanssa (kuten oikeassa elämässäänkin) ja Mary and the Giant oli tietoinen yritys parantaa pahoja tapojaan.
Mary Anne Reynolds on parikymppinen nuori nainen pienessä kalifornialaiskaupungissa. Kuten niin monet Dickin hahmoista, myös Mary on outsider-tyyppi, joka ei osaa sopeutua ympäristöönsä tai muiden ihmisten odotuksiin. Hän haluaa jotain muuta kuin mitä on tarjolla, mutta 50-luvun alun yhteiskunnassa ei tunnu löytyvän mahdollisuuksia. Miehet Maryn elämässä pettävät (useimmiten tahtomattaan) odotukset yksi toisensa jälkeen. Maryn isä on alkoholisoitunut paskiainen, joka on juovuspäissään yrittänyt raiskata Maryn. David Gordon on Maryn naiivi, kunnianhimoton sulhanen ja "high school sweetheart", jolla ei ole oikeastaan mitään tarjottavaa. Paikallisen yökerhon musta laulaja Carlton Tweany, Maryn ihannemies, vaikuttaa vahvalta ja sofistikoituneelta, mutta eipä ole hänkään lopulta luottamuksen arvoinen. Paul Nitz on yökerhon nuori pianisti ja oikeastaan Maryn ainoa ystävä. Mary and the Giant -otsikon jättiläinen on sanfranciscolainen musiikkibisneksen veteraani Joseph Schilling, joka eläkepäiviään odotellessaan perustaa levykaupan Maryn kotikaupunkiin. Schilling on (nuoriin) naisiinmenevä mies, joka rakastuu(/kuvittelee rakastuvansa) Maryyn, joka pelkää Schillingiä, mutta ajautuu kuitenkin lyhyeen suhteeseen tämän kanssa.
Mary on yksi Dickin parhaita ja onnistuneimpia henkilöhahmoja; outo, mutta erittäin sympaattinen flikka. Rakastan noita kirjan kohtauksia, joissa käy ilmi miten vieraantunut Mary kanssaeläjistään on, mutta miten samalla Maryn aivoitukset menevät yli niiden muiden hilseen. Communication breakdown. Ei tätä varmaan minään unohdettuna feminismiklassikkona voi pitää, mutta kun otetaan huomioon miten kyseenalaisia naiskuvauksia Dick urallaan harrasti, on tämä kirja melkein ns. telaketjufeministinen pamfletti.
Kuten sanottua, Mary and the Giant ei lopulta kustantajaa löytänyt ja julkaistiin ekaa kertaa vasta 80-luvun lopulla, mutta sitä kohtaan esitetty kiinnostus sai Dickin vielä yrittämään mainstreamin parissa. Ennen kuin siirrymme 50-luvun loppupuoliskon mainstream-romaanien pariin, on ensin luvassa parit scifit.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
sama. gondryn nyrjähtänyt kuvakieli ja kekseliäisyys voisi sopia Ubikkiin.Eternal Sunshine oli sinänsä tosi dickimäinen leffa, Charlie Kaufmania saa tietysti kiittää siitä kans. Ottaisivatpa Kaufmanin sovittamaan.
Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua ja minä sitä.
Offline
bernardblack wrote:sama. gondryn nyrjähtänyt kuvakieli ja kekseliäisyys voisi sopia Ubikkiin.Eternal Sunshine oli sinänsä tosi dickimäinen leffa, Charlie Kaufmania saa tietysti kiittää siitä kans. Ottaisivatpa Kaufmanin sovittamaan.
Kaufman mieluusti mukaan, pelkään että muuten tulee liian hahahhassuttelua.
Jos tää projekti nyt ylipäänsä etenee mihinkään, ollu vissiin vireillä jo monta vuotta.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Multa on menny kokonaan ohi tämmönen tieto, että Subterranean Press julkaisee uudet painokset Collected Storiesista, 2 ensimmäistä osaa jo ilmestynytkin. Normipainos ja sit joku rajoitettu deluxekultatimantti-painos. Ekassa osassa mukana joku ennenjulkaisematon keskeneräinen novelli (ilmeisesti siis ihan vaan joku sivun mittainen pätkä). Enpä viitti sen takia ostaa näitä uudestaan, varsinkin kun on aika rumat kannet.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Pikku tauon jälkeen lukaisin eilen Eye in the Skyn. Pontimena tämän romaanin kirjoittamiselle lienee mitä ilmeisemmin ollut se "kuuluisa" tapaus, kun FBI-agentit yrittivät saada Dickiä ja tämän silloista vaimoa Kleoa soluttautumaan eräänsorttisiksi vakoojiksi vasemmistolaispiireihin (Kleon vasemmistolaisen taustan vuoksi). Mccarthyismi, valtiollinen kontrolli ja vainoaminen ovat Eye in the Skyn teemoja, mutta myöskin se Dickiä eritoten myöhemmässä vaiheessa vaivannut kysymys todellisuuden todellisesta luonteesta.
Kahdeksan ihmisen tutustumiskierroksella oleva ryhmä kokeellisessa tutkimuslaitoksessa joutuu onnettomuuteen uutta diibadaabaihmesädettä testattaessa. Lähes kaikki selviävät ihmeen vähillä vammoilla, mutta huomaavat päätyneensä maailmaan, jossa obskyyri islamilainen lahko hallitsee elämää ja jumala on toden teolla todellinen; yhteiskunta toimii rukoilun voimalla ja pikkumainen, narsistinen jumala vaatii jatkuvaa huomiota ja rankaisee kovalla kädellä. Vähitellen selviää, että onnettomuuden uhrit ovat tosi asiassa edelleen tajuttomina ja elävät toivemaailmassa, jonka yksi heistä on luonut mielessään. Onnistuessaan rikkomaan tämän harhamaailman päätyy joukko seuraavaan ja niin edelleen, käyden läpi kukkahattutädin puhtoisen maailman jossa kaikki epämiellyttävät asiat tuhotaan armotta, vainoharhaisen neurootikon maailman jossa joka hetki on hengenvaarallinen, sekä fanaattisen kommunistin kuvitelmamaailman jossa lihavat verenhimoiset kapitalistigangsterit käyvät sotaansa urhoollista työväenluokkaa vastaan.
Suurin moite Eye in the Skyn suhteen taitaa olla se, että se selkeästi kärsii formaattirajoituksista (se julkaistiin alunperin ns. Ace Doublena, joiden pituus oli aika tarkasti määritelty). Loppua kohden tulee paha kiirehtimisen maku ja vaikuttaisi siltä, että Dickillä oli ehkä alunperin ollut tarkoituksena käydä läpi kaikkien kahdeksan henkilön mielensisäiset maailmat, nyt ehditään vain puoleenväliin, mikä on sääli. Mutta etenkin leijonanosan kirjasta syövä ensimmäinen maailma on melkoisen huikeaa tykitystä, jonka huikeimpana hetkenä lennetään sateenvarjolla taivaaseen ja katsotaan Jumalaa silmästä silmään. Dick on Eye in the Skyssa päästänyt mielikuvituksensa toden teolla valloilleen, mutta pelkäksi hupsutteluksi ei touhu koskaan vajoa.
Aika pitkälti samaa ideaa Dick käytti sitten myöhemmin Ubikissa ja hyvä että käytti, koska Eye in the Skyssa ei idis pääse täyteen kukoistukseensa.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
TÄÄ ON TUNTEELLISTA KUUNTELE NYT SAATANA MÄ TÄSSÄ MUKIINMENEVÄSTI
KÄRSIN JA SMART CASUALISTI KONTEMPLOIN JUTTUJA
____________
[quote:b8bb95b811] 2nite, I realized somethin'. I'm grown + I'm a living & breathing Funksta! Both of those 2gether = a serious situation.[/quote:b8bb95b811]
Offline
Ja niille parille kiinnostuneelle tyypille väliaikatiedotteena, että oon tässä pikkuhiljaa digitoinut niitä radioteatterin Dick-kuunnelmia, muutama vielä jäljellä ja sit pistän paketin saataville.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Yritän tässä miettiä mitä sanoisin The Man Who Japedista. En haluaisi olla liiallisen kriittinen ja haukkuvainen, mutta tosiasia on kuitenkin se, että Dickin ööverissä tämä on varsin mitätön teos. Sen suurin vika lienee yleinen laimeus; se ei ole missään vaiheessa erityisen kiinnostava, siitä puuttuu kiihko ja kiukku.
The Man Who Japed on pohjimmiltaan tarina miehestä, jonka pitää päättää jatkaako osana surkeaa systeemiä vai sanoako että nyt riittää perseily. Allen Purcell valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Surkea systeemi on 3. maailmansodan jälkeinen tiukan moralistinen yhteiskuntajärjestys, jossa naapurikyttäys on virallistettu ja byrokratisoitu ja jossa moraalipoliisi ei ole kielikuva.
Sinänsä The Man Who Japed on ihan pätevä pikku stoori, eikä sen lukeminen vituta. Parhaimmillaan siinä on pilkahduksia siitä rakastettavan (ja sydäntäsärkevän) melankolisesta humanismista, jota Dick myöhemmissä teoksissaan niin hienosti toi esille: pieni ihminen vaikeiden kysymysten äärellä. Mutta kuten jo tuli sanottua, ei oikein jaksa kiinnostaa. Tarina ei imaise mukaansa, en jaksa välittää. Dystopianakin kirja on aika epäonnistunut, koska tämä kuvattu yhteiskunta ei loppujen lopuksi ole niin tavattoman kaamea; painostava ja kaksinaamainen, mutta ei murskaava (ja helppo pakotiekin on olemassa kenelle tahansa ilman suurta vaivannäköä). Dick tuntuu jättäneen kaiken vähän puolitiehen, mitään teemoja ei kehitellä loppuun asti. Lukukokemus on töksähtelevä.
Luokittelen tämän laskujenmaksu-kirjaksi ("Sähkölasku tuli, täytyy duunata yks pokkari että saa sen maksettua!").
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Radioteatterin Dick-kuunnelmat ladattavissa täältä zippinä, kokoa paketilla noin 300 megaa.
Sisällysluettelo:
Kiitos kaikesta, Gaia!
Kotimatka
Mahdoton terapia
Menolippu paratiisiin
Mun maailma
Myyntitykki
Silmukka
Suojamekanismi
Tavaraverkko
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Kiitos BB
Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua ja minä sitä.
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Kiitos BB
nyt kyllä härän kullin kokoinen sama
bzort glorf bööth
Offline
Bernardblackille kiitti noista kuunnelmien latailuista
Offline
Hitto, kuuntelin ton Kiitos Kaikesta Gaian, ja tajusin et oon ottanu näitä pari joskus kasetille. Ei hajuakaan missä se kasetti on nyt. Jännästi muistot palaa pätkittäin.
Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua ja minä sitä.
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Lukuprojekti jatkuu, nyt vuorossa The Broken Bubble. Olemme edenneet 1950-luvun puolivälin paremmalle puolelle. Tässä vaiheessa Dickin scifi-ura oli jo melko hyvässä vauhdissa, mutta pääasiassa Mary and the Giantin kustannustoimittajila saaman positiivisen palautteen ansiosta hän yritti vielä breikata mainstreamin puolelle. Vuosikymmenen vaihteeseen asti Dick kirjoitti useita mainstream-romaaneja, joista yhtäkään ei lopulta julkaistu vaikka kiinnostusta jonkin verran olikin. Broken Bubblea edelsivät A Time for George Stavros ja Pilgrim on the Hill, joiden käsikirjoitukset hävisivät johonkin mustaan aukkoon vuosien varrella.
Broken Bubblen päähenkilöitä ovat radio-dj Jim Briskin ja tämän ex-vaimo Patricia, tapahtumapaikkana 50-luvun alun Kalifornia. Jim tutustuu teini-ikäiseen aviopariin Artiin ja Rachaeliin. Patricia ajautuu alkoholin ja masennuksen edesauttamana epäterveeseen suhteeseen Artin kanssa, joka jättää raskaana olevan Rachaelin Jimin vastuulle. Kiimaa, epätoivoa, väkivaltaa ja itsemurhayritys.
Jos ensinnä käsitellään huonot puolet, niin on sanottava, että Dick osasi kyllä etenkin näissä mainstream-romaaneissaan olla tavattoman masentava. Kukaan ei ole ikinä onnellinen, kaikkia ahdistaa ja kaikki on paskaa. Dickillä oli myös melkoisia ongelmia päättää romaaninsa, johtuen osaksi ehkä siitä, että tässäkin tapauksessa on kyse eräänlaisesta vaellustarinasta ja vaellus nyt vaan päättyy joskus. Tulee vähän sellainen töksähdys; mitä nyt? Eipä tässä mitään. Dickin paikkailuyritykset keksimällä jonkinlainen päätös tarinalle eivät oikein toimi, sama ongelmahan oli Mary and the Giantin kanssa.
Kaikesta ankeudestaan huolimatta Broken Bubble on myös sekopäisen hauska. Art ja tämän scifinörttikaverit toimittavat omaa fanzineaan ja siinä sivussa puuhastelevat vallankumousta puolalaisen huru-ukkotrotskilaisen Ludwig Grimmelmannin kanssa, joskin vallankumousaikeet jäävät lähinnä paikallisten kokoomusnuorten kiusaamiseen kauko-ohjatulla natsiautolla. Kirjan nimi taas tulee eroottisen tanssijan ja laulaja Thisbe Holtin pikku ohjelmanumerosta, jossa hän riisuu itsensä alastomaksi ja käy isoine tisseineen suuren läpinäkyvän muovikuplan sisään ja antaa humalaisten optikkokonventin osanottajien potkiskella itseään ympäriinsä. Sekä muovikuplalle että Grimmelmannille käy huonosti.
Taisi olla nyt kolmas tai neljäs lukukerta, diggaan edelleen todella paljon tästä kirjasta, vikoineen kaikkineen. Osa noista Dickin mainstream-romaaneista on pelkästään ankean masentavia, kiero huumori tasapainottaa Broken Bubblea mukavasti. Radio- ja musa-aiheista Dick kirjoittaa asiantuntijan elkein ja muutenkin kirjassa on omalla tavallaan eletyn elämän makua, vaikkei tämä erityisen omaelämäkerrallinen olekaan moniin muihin opuksiinsa verrattuna.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Vautsi! Kuunnelmat pitää ladata koneelle kun ehtii. Hienoa!
(Mul on uudempia avaruusromuja aika läjä, ja otin niitä netissä olleita vanhoja myös nauhalle, jos jotain kiinnostaa. Liittyy Dickiin MITEN?)
'My only premise is that there are times when one must attack with complete ruthlessness and fight with lethal fury. This fury and ruthlessness must be harnessed and directed to the gravest possible damageto kill.'
ontäs aiankin joku turska joo DECICIDERS
Offline
Puttering About in a Small Land eli Kohtauksia eräästä avioliitosta osa 5676.
Tämän lukeminen vei nyt aika lailla aikaa, lähinnä siitä syystä että kestää melko kauan ennen kuin se pääsee kunnolla käyntiin ja alkuosa on jossain määrin rasittavan loputonta lörpöttelyä ja sisäisiä monologeja. Dick on myös vähän yrittänyt kikkailla ajallisen jatkumon kanssa, mutta ei oikein onnistunut; pomppiminen hämää ennen kuin sen sisäistää.
Puttering jatkaa kalifornialaisten avioelämän luotaamista. Roger Lindahl on maalaispoika, sotaveteraani, valehteluun taipuvainen ja ailahteleva tv&radio-liikkeen päämäärätön omistaja. Vaimonsa Virginia on moderni, urbaani tanssiterapiaa harrastava nainen, jolla on kunnianhimoa ja määrätietoinen, sekä varsin omanarvontuntoinen äitimuori. Roger ja Virginia laittavat poikansa sisäoppilaitokseen, jossa tapaavat Bonnerin pariskunnan, Chicin ja Lizin. Hieman tyhjäpäisestä mutta perinteisen naisellisesta Lizistä tulee Rogerille pakkomielle ja ennen pitkää nämä kaksi ajautuvat suhteeseen, samalla kun bisnesmies Chic suunnittelee yhteistä kodinkoneliikettä Rogerin kanssa.
Jahkailevan alkuosan jälkeen Puttering imaisee mukaansa ja on herkkä ja todentuntuinen kuvaus pettämisestä pettäjän näkökulmasta. Tietää tekevänsä väärin ja tyhmästi, mutta ei voi pysäyttää sitä minkä on liikkeelle laittanut. Hullaantuminen, kiima, tuhoontuomitut tulevaisuudensuunnitelmat ja kuvitelmat toisesta elämästä, siitä mitä olisi voinut olla.
Puttering on erittäin vahvasti omaelämäkerrallinen, monellakin tapaa. Virginian äidissä on paljon Dickin näkemystä omasta äidistään, samalla kun Rogerin ja Virginian avioliitto lainannee paljon Dickin vanhempien eroon päättyneestä liitosta. Rogerin ja Virginian poika Gregg on ilmetty Dick pikkupoikana sisäoppilaitosta myöten. Roger on tietysti myös Dick itse. Putteringia kirjoittaessaan Dick oli vielä naimisissa Kleo Minin kanssa ja syyllistyi tällöin ensimmäiseen syrjähyppyynsä.
Puttering on Dickin muihin mainstream-romaaneihin verrattuna tavattoman lämminhenkinen ja Dick on kirjoittanut kaikki neliödraaman henkilöt sellaisella ymmäryksellä, jota häneltä ei aina löytynyt, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan. Olisi ollut helppoa tehdä Virginiasta ja Chicistä epämiellyttäviä ihmisiä, joita kuka tahansa haluaisi paeta toisen syliin, mutta Dick paneutuu eritoten Virginian sielunelämään antaumuksella ja ymmärryksellä. Eikä päästä itseään helpolla, sillä lopulta Roger on kirjan ikävin hahmo, jokseenkin epätasapainoinen ajelehtija joka on jo kerran aiemminkin jättänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. On oikeastaan aika mielenkiintoista, miten paljon Roger muistuttaa sitä miestä, jollainen Dickistä myöhemmin tuli.
Tiivistettynä: teknisesti ei täysin onnistunut, mutta tunne-elämältään erittäin koskettava kirja.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Vaihteeksi taas scifin pariin Time Out of Jointin myötä. Tai ei oikeastaan. Nykyään Joint toki lasketaan Dickin scifi-romaanien joukkoon, mutta alunperin se oli jälleen yksi yritys breikata ulos "scifi-getosta". Tavallaan onnistunutkin yritys, sillä kirjaa markkinoitiin jännärinä mainstream-yleisölle. Menestystä ei kumminkaan tullut.
Ragle Gumm on vähän ressukkamainen peräkammarin poika, joka asustaa sisarensa perheen kanssa ja tienaa elantonsa sanomalehden pitkään jatkuneeseen päivittäiskisaan osallistumalla. Ja voittamalla joka ikinen kerta. Ragle on pikkukaupunkinsa paikallisjulkkis, joka ahertaa päivät pitkät kilpailuvastaustensa kanssa, kittaa kaljaa ja riiustelee naapurin nuoren juppivaimon kanssa. Vähitellen sekä Ragle että hänen perheensä alkavat kuitenkin tuntea, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Todellisuus alkaa häilyä ja vainoharhaisuus puskea päälle. Ragle tuntee itsensä universumin keskipisteeksi ja hoippuu hermoromahduksen partaalla, kunnes onnistuu murtautumaan ulos varjomaailmasta, löytää gnosiksensa ja muistaa mitä oikeasti tekee täyttäessään kilpailuvastauksiaan.
Time Out of Joint on ainakin meikäläisen mielestä Dickin ensimmäinen todellinen mestariteos ja paras 50-luvun romaaneista. Se on jämäkästi kirjoitettu teos, jossa Dick käsittelee ensimmäistä kertaa todella onnistuneesti suuria teemojaan, todellisuuden olemusta ja mielen sairauksia. Se on myös jännä ja ajoittain aika koskettavakin. Varsinkin kirjan alkupuolisko pitää otteessaan, kun Ragle & co alkavat huomata merkillisyyksiä ympärillään ja puuhailevat innostuneina amatöörietsivinä. Raglen lankomiehen gnosishetki linja-autossa on häkellyttävän upea ja hämmentävä kohtaus.
Time Out of Joint oli, ainakin näin jälkiviisaasti todettuna, kokonaan uusi luku Dickin siihenastisessa julkisessa kirjailijanurassa.
P.S. Andrew Niccolhan pölli käytännössä koko tämän kirjan Truman Show -käsikseensä eikä ees kehdannut myöntää näin tehneensä, hänelle
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
In Milton Lumky Territory, eli Kohtauksia eräästä avioliitosta osa 11766.
Olen lukenut Milton Lumkyn aika monta kertaa, mutta en vieläkään oikein tiedä että tykkäänkö siitä vaiko en. Mary and the Giantiin ihastuin heti ensilukemalta, Puttering About in a Small Land iski nyt uudella lukukerralla aika kovaa, mutta Milton Lumkyssa on jotain... no, vaikeaa. Siinä on tavallaan jonkinlainen nerouden siemen, joka ei ole itänyt kunnolla. Jotain luonnosmaista, keskeneräinen sinfonia.
Päähenkilö Bruce Stevens on nuori myyntimies, joka tapaa sattumalta vanhan opettajattarensa ala-asteajoilta, Susanin, joka nykyisin omistaa pienen kirjoituskonevuokraamon&typistipalvelun. Kohtapuoliin Bruce ja Susan ovat naimisissa ja Brucella suuret suunnitelmat firman suhteen. Kun Bruce kuulee kaupparatsu Milt Lumkylta suorastaan myyttisen hohdon saavasta varastollisesta myymättömiä japanilaisia sähkökirjoituskoneita, lähtevät Bruce ja Milt tien päälle hieromaan kauppoja. Kaikki menee tietysti mönkään. Rahat meni, avioliitto kariutui ja Milt pääsee hengestään.
Sutin kutsuu In Milton Lumky Territorya noir-romaaniksi ja jossain määrin se sitä onkin, vaikka varsinaiset rikolliset aktiviteetit kirjasta puuttuvatkin. Ja kuten sanottu, kirjassa on ajoittain nerouden aineksia, mutta se ei missään vaiheessa oikeastaan yllä aikomustensa tasolle. Tulee ehkä hieman sellainen olo, että Dickillä on usko loppunut kesken, eikä kirja ikinä saavuttanut lopullista muotoaan. Ongelmallista oikeastaan myös se, että sekä Bruce että Susan ovat henkilöinä varsin epämiellyttäviä. Kirjassa on sellainen hieman vaivaannuttavan kyyninen ja vihamielinen vire, jota Dickin tähänastisissa romaaneissa ei pahemmin ollut. Näihin aikoihin Dickin avioliitto Kleo Minin kanssa oli päättymäisillään ja tästä eteenpäin Dickin elämä ylipäänsä tulee olemaan melkoista vuoristorataa. Siitä lisää jatkossa.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Dickin 50-luku alkaa olla lopuillaan ja lähestytään pimeyden sydäntä. Ennen kuin päästään kunnon hulinoihin käsiksi, astutaan hetkeksi paskaan. Vulcan's Hammer ja Dr. Futurity ovat molemmat varhaisemmista novelleista pokkarijulkaisua varten hieman laajennettuja tekeleitä. Näillä on laskuja makseltu silloin joskus.
Vulcan's Hammer on tommonen vauhdikas poliittinen jännäri, juonittelua ja toimintaa. Dickillä ei ollut vaikeuksia tämmöistä kirjoittaa, varmaan sai lounastauollaan tämänkin duunattua. Taas semmonen ydinsodan jälkeinen yhteiskunta, jossa tietokoneen johtaman hyväntahtoisen maailmandiktatuurin lihassa on piikkinä kristillisdemokraattinen vastarintaliike. Kun näiden yhteenotot alkavat kiihtyä sisällissodaksi, käy ilmi että pelissä on mukana myös kolmas osapuoli ja diibadaaba jännää on, huhhei. Sinänsä ihan viihdyttävä stoori, mutta ei millään tasolla kiinnostava tahi omaperäinen. Tää on periaatteessa Solar Lottery ilman niitä mielenkiintoisia juttuja.
Dr. Futurity on Dickin laajan tuotannon ainoa todella paska kirja. Ihan oikeesti sysipaska tekele. Typerääkin typerämpi aikamatkustusstoori, joka on jatkuvasti ihan tyhmä. Ja paskasti kirjoitettu. Itse asiassa, koko juttu on niin absurdi ja huonosti kirjoitettu, että tulee mieleen että oiskohan tämä sittenkin pilke silmäkulmassa kirjoitettua parodiaa, mutta se lienee vain toiveajattelua, en vain haluaisi myöntää että lempparikirjailijani olisi ollut koskaan näin vitun huono. Mutta kyllä se taisi olla. Paska kirja. Ihan paska. Hitto että onkin paska. Ja tyhmä.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Confessions of a Crap Artist on Dickin mainstream-romaaneista se paras ja onnistunein yritys. Se on myös ainoa, joka julkaistiin Dickin elinaikana, olkoonkin että pienenä painoksena Dickin kaverin Paul Williamsin pienkustantamon toimesta. Crap Artistia ei tarvitse puolustella, siinä ei ole mitään olennaisia vikoja, se toimii täyspainoisesti.
Crap Artist kuvaa erään avioliiton syöksykierteen kolmesta eri näkökulmasta. Jack Isidore on kenties hieman jälkeenjäänyt ja omalaatuinen mies, joka elää omassa pienessä hörhöteorioiden ja esinekokoelmien maailmassaan, kunnes käy selväksi, ettei kykene enää huolehtimaan itsestään ja muuttaa sisarensa, tämän miehen ja näiden kahden lapsen luo asumaan. Jackin sisko Fay on voimakastahtoinen ja impulsiivinen nainen, joka osaa kietoa miehet pikkusormensa ympärille. Fayn mies Charley on vähän junttimainen ja väkivaltaisuuteen taipuva tehdaspatruuna. Perhe asuu maaseudulla suuressa, modernissa omakotitalossa hevosineen ja lampaineen ja ankkoineen. Jackista tulee kotipiika ja sekaantuu paikallisen apokalyptisen ufo-kultin puuhiin, Charley saa sydänkohtauksen, Fay ihastuu pakkomielteisesti nuoreen paikkakunnalle muuttaneeseen aviopariin ja omii nuoren sulhon Natin itselleen Charleyn ollessa sairaalassa. Tarina saa väkivaltaisen repivän päätöksen.
Crap Artist on kieroutuneen hauska, mutta myös tavattoman synkkä. Se alkaa Jackin tiivistetyllä omaelämäkerralla, joka on yhtä upea aloitus kuin myöhemmin A Scanner Darklyn ensimmäinen kohtaus. Jack on muutenkin loputtoman kiehtova henkilöhahmo omalaatuisine ajatuksenkulkuineen. Muutenkin Dick on onnistunut harvinaisen hyvin porautumaan päähenkilöidensä kallonsisuksiin. Charleyn amok-juoksu on huiman kylmäävää luettavaa.
Crap Artistin voi lukea ihan vaan erinomaisena angstiromaanina, mutta kun sitä peilaa tosielämän tapahtumiin, se paljastaa _todella_ synkän luonteensa. 50-luvun loppupuolella Dick ja vaimonsa Kleo muuttivat Berkeleystä maaseudulle, jossa tapasivat hiljattain leskeksi jääneen kolmen lapsen äidin Anne Rubinsteinin. Dick ja Anne alkoivat tapailla ja kohtapuoliin kävi niin, että Dick ja Kleo erosivat ja Dick muutti Annen suureen, moderniin omakotitaloon. Dickin ja Annen suhteen alkuaikoina kirjoitettu Crap Artist on pääpiirteissään vain hieman muuteltu todellisista tapahtumista, lähes kaikki tarinan yksityiskohdatkin ovat suoraan oikeasta elämästä ja kuva, jonka kirja antaa näistä tapahtumista on todellakin varsin kylmäävä. Anne on kirjoittanut reaktioistaan Crap Artistin suhteen ja on kyllä helppo kuvitella, että sen lukeminen on ollut melkoinen shokki. Käytännössä Dick syyttää kirjassa Annea sekä ensimmäisen miehensä tappamisesta että Dickin ja Kleon avioliiton särkemisestä. Ylipäänsä Fay on kirjassa melkoinen hirviö. Päällisin puolin Dick ja Anne elivät onnellista perhe-elämää, mutta Crap Artist on oikeastaan ensimmäinen selkeä osoitus Dickin varsin kaksijakoisesta luonteesta ja pimeimmästä puolestaan. Dickin ja Annen liitto oli muutenkin myöhemmin varsin myrskyisä, ilmeisesti jossain määrin väkivaltainenkin ja kenties elämänsä julmimpana tekona Dick toimitti Annen pakkohoitoon mielisairaalaan.
Crap Artistin yhteydet todelliseen elämään, kaikki pienet kerronnalliset yksityiskohdat ja kolme eri kertojaääntä takaavat sen, että siihen ei oikeastaan ikinä kyllästy. Huiman kylmäävää kyytiä.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Ehti tulla kuukauden tauko, mut jatketaan, eli nyt päästään 60-luvulle, vuorossa The Man Whose Teeth Were All Exactly Alike.
Leo Runcible on Kalifornian vuoristoseudun pikkukaupungin ylimielinen ja äksyilevä kiinteistönvälittäjä, joka suututtaa naapureitaan, kokee kätkettyä alemmuudentuntoa juutalaisuudestaan ja dominoi arkaa, kaappijuoppoa vaimoaan Janetia. Walt Dombrosio on neuroottinen tuotepakkausten suunnittelija, joka on vakuuttunut siitä että voimakastahtoinen WASP-vaimonsa Sherry haluaa tuhota hänet psyykkisesti ja fyysisesti.
Kun Walt kutsuu mustan mekaanikkonsa valkoiseen naapurustoonsa päivälliselle, menee Leolta suuret kiinteistöbisnekset mönkään (NEEKERI ). Tämä aikaansaa osin tarkoituksettoman kostonkierteen miesten välillä, joka johtaa Waltin kohdalla moraaliseen turmelukseen, Leon kohdalla taloudelliseen romahdukseen.
The Man Whose Teeth on yksi näitä Dickin julmetun angstisia ja synkkiä teoksia. Huumorilla ei ole tilaa kukkia, kun pahoinvointia syydetään lukijan kasvoille. Sekä Walt että Leo ovat molemmat hyvistä puolistaan huolimatta melko inhottavia ihmisiä. Ikäviä ihmisiä tekemässä ikäviä asioita.
Man Whose Teeth oli ensimmäisellä lukukerralla jopa vastenmielinen kokemus, mutta nyt toisella kertaa se ei jättänyt niin pahaa makua suuhun ja sanoisinpa sitä jopa aikamoisen hyväksi. Parhaimmistoon se ei nouse, koska jokin kipinä siitä puuttuu; se kipinä mitä esimerkiksi Crap Artistista löytyy. Ei ole tarpeeksi dynamiikkaa. Siinä missä Crap Artistin ahdistus johti räjähtävään konfliktiin, Man Whose Teeth lähinnä vain hiipuu loppua kohden hiillokseen.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline