Robert Palmer

public · 13.10.2006 12:25

Nyt on perjantai ja tekemistä on vähän. Ajattelin siis lausua pari valittua sanaa Robert Palmerin Cluesista ;D

Nykypäivänä on ilmeisesti muodikasta heittää veivinsä levymyynnin petraamiseksi, mutta luulen ettei Palmerin tuotannosta myydä jatkossa kohtisnumeroissa kuin kokiksia (= Very Best Of jne). Mieshan kuoli sydänkohtaukseen Sveitsissä muistaakseni syksyllä 2004. Palmerin levykatalogissa on silti muutamia todella hyviä juttuja, joista haluaisin mainita tässä ensimmäiseksi Riptiden (jota en pysty levykaupasta löytämään) ja sen jälkeen Power Station-kollaboraation.
Palmerin myyvin kausi oli ilmeisesti 1980-luvun puoliväli, jolloin lykättiin ulos nuo molemmat merkkiteokset. Tässä on kuitenkin tarkoitus ruotia 1980 ilmestynyttä Clues-albumia, joka on ollut nyt parisen kuukautta aika vahvassa soitossa täälläpäin.

Kannessa Palmer seisoo meressä, kuulokkeet korvillaan. Ah tuota viatonta aikaa, jolloin niiden toinen pää ei ollut kiinni iPodissa vaan Sony Walkmanissa icon_biggrin Home Taping is Killing Music jne jne.
Ensimmäinen kipale on aika tarttuva viipale, Looking For Clues. "It's crazy that I'm frightened of the sound of relationships", eli yllättäen parisuhdeakrobatialla mennään. Olen vähän paska jätkä mut sellaistahan se on, heitätkö vähän suuntaviittoja niin tiedän missä mennään. Jees. Arvostan icon_mrgreen
Seuraava taas, Sulky Girl, on tosi jäntevä, ääni on suurta, vaikkei kyseessä olekaan mikään popin merkkiteos. Juuh, käytin sanaa 'pop', vaikka sen suuntauksen nimi on nyttemmin pahasti tahrittu; Palmerin setti on kuitenkin hyvää vanhan ajan poppia johon on heitetty vähän new wavea seokseen.
Niin juu, new wavesta sen verran että tätä levyä on ollut aika vahvasti tekemässä elektrovelho Gary Numan, minkä kuulee taustaharmonioissa aika hyvin. Numanin yhteistyö on päivittänyt soundia mukavasti, kappaleet kun ovat itsessään pääosin aika tavanomaisia, mutta syntikkojen käyttäminen fiksusti on tehnyt niistä jotenkin tuoreemman oloisia. Ihan janhammerointia ei levyllä paria poikkausta lukuunottamatta pahemmin ole, joten kaikkea pystyy kyllä kuuntelemaan vaikkei 80-lukua voisi sietääkään. Tämä kun on julkaistu vuonna '80, joten vivahteet ovat lähempänä laatu-Kraftwerkiä kuin Axel F:ää.
Seuraavaksi on vuorossa levyn ehdoton ykkösbiisi, ja Palmerin tuotannon terävintä kärkeä, Johnny And Mary. Nuorta rakkautta on ilmassa, kumpikaan ei tajua mistään mitään, syntikka soi ja kitaramelodiat ovat kohtalokkaita. Tämä on sellaista mikä myy vuodesta toiseen ja saa voimasoittoa isolla kädellä. Oikeastaan kappaleesta voisi tehdä ihan erillisen arvostelun; sitä odotellessa jatketaan eteenpäin.
What Do You Care innostaa kulkemaan omia polkuja, mutta enemmän mainitsemisen arvoinen biisi on Numan-coveri I Dream Of Wires, joka liikkuu jossain etäisen futuristisessa maailmassa lyriikoiden suhteen. Kappale on älyttömän kylmä ja tekninen, mutta on huomattavan paljon paremmin esitetty kuin orkkis; lisäksi syntikkasoolo on aika vetävä. Tästä pisteet.
Woke Up Laughing on sovitettu hiukan nyrjähtäneesti, rytmi on jotain Talking Headsin tapaista maailmanmusiikkifiilistelyä ja laulu soljuu päällä vähän omia aikojaan. Älyttömän tyylikästä, semmoista millä voisi myydä vaikka ranskalaisia autoja. Johnny And Maryllä Palmer kun kuulemma hankki voita leipänsä päälle Renaultin suunnasta.
Sitten tulee huomattavan tavallinen Beatles-coveri, Not A Second Time, joka on sen verran yksinkertainen ettei siinä ehdi mennä mikään pieleen. Levyn lopettaa vielä numanointi Found You Now, josta ei oikeastaan ole paljoa sanottavaa. Taisi löytyä.

Clues on oikeastaan aika matalan profiilin levy. Ketään ei oikeastaan varsinaisesti kiinnosta kuunnella Robert Palmeria; nimellä ei saa enää irtopisteitä ja kaikki ovat kuulleet vain joko Johnny And Maryn tai sitten Riptiden single-hirviön Addicted To Loven.
Duran Duran-fani saattaa olla innostunut Power Stationista, joka sitten taas on ihan toisenlaista tavaraa isoine rytmiryhmineen. Mutta, Cluesissa on se idis että se on niin tautisen tarttuvaa, hyvin tuotettua ja tulkittua tavaraa että se jää kuin huomaamatta kuukausiksi soittimeen ja palkitsee kuulijansa joka korvansa kallistaa.

psychocandy · 13.10.2006 12:48

peuk

jossain vaiheessa innostuin palmerista, ja tuli hankittua läjä levyjä, ei kuitenkaan ihan kaikkia. clues taitaa tosiaan olla paras, mutta muistan tykänneeni kovasti myös vanhemmista pressure drop ja double fun -kiekoista, joilla soundi on aika viihteellinen mutta toimiva. some people can do what they like oli enempi jotain soulia, joten aikanaan meni ohi, mut sittemmin oon mielessäni sitä diggaillu enempi, ja kun palmer kuoli, jossain vaiheessa jopa roudasin nuo levyt mökiltä takaisin hyllyyn, mutta enpä sentään ehtinyt vielä kuuntelemaan. joo ei kai tässä nyt muuta, mutta muistelen myöhemmästä tuotannosta, että heavy nova niminen levy olisi tehty; toinen puoli hevivaikutteisempaa jyräystä, toinen puoli bossanovaa. en sit tiedä kävikö noin. pitäis varmaan joku kokoelma-cd hankkia, onkohan sellaista hyvää ja kattavaa ilmestynyt?

DirtyBlueGene · 13.10.2006 14:13

Eiks tää kuallu muutama vuosi sitten... Vai oliko se sittenkin Sting?

public · 13.10.2006 14:17

Olis tommonen Very Best Of The Island Years eli 1974-1985 ja sitten Best Of Both Worlds joka kattaa 2001 asti. Nuo on ilmeisesti parhaasta päästä.

Itse ajattelin olla fiksu ja hankkia Cluesin ja Riptiden kokoelman sijaan mutta voe! Ei löydy Riptideä kun se on ilmeisesti deletoitu.

psychocandy · 13.10.2006 14:22

DirtyBlueGene wrote:

Eiks tää kuallu muutama vuosi sitten... Vai oliko se sittenkin Sting?

pullo pois, tää on asiatopicci.

niin joo riptide, se pitäis hankkia pois jos vois, luulin eka että puhuit pridestä, joka ei oo kovin kaksinen levy kuitenkaan. jokin siinä tökkii...

public · 13.10.2006 14:24

ysärituotanto on ilmeisesti vähän liian ruusulaulua...
Power Station on muuten tiukkaa tavaraa, oon soitellut sitä nyt kolme vuotta aika huolella.

psychocandy · 13.10.2006 14:26

public wrote:

Power Station on muuten tiukkaa tavaraa, oon soitellut sitä nyt kolme vuotta aika huolella.

mulla on vaan ne 2 ekaa sinkkua, some like it hot ja get it on, ne ainaki potkii.

Jean-Babtiste · 13.10.2006 14:30

Rod Stewartin versio "Some Guys Get All the Luckista" on erinomainen.

psychocandy · 13.10.2006 14:38

Jean-Babtiste wrote:

Rod Stewartin versio "Some Guys Get All the Luckista" on erinomainen.

nyt täytyy ikävä kyllä pannan center

se on nimittäin ihan paska.

psykokarkki · 04.03.2007 20:50

ylös!

kokoelmaa kuuntelen, komeaa menoa, vois taas paneutua tähän enemmänkin, eli vähintäänkin kaivaa vinyylit esille. joo hyvältä kuulostaa. sääli kun tällä kokiksella ei ole tuota some guys have all the luckia, josta rod-setä jostain syystä teki surkean version jossa muutti melodian ihan pieleen jne mutta ei siitä nyt enempää. palmer oli tyylikäs jannu joka teki hienoa musiikkia peuk R.I.P.tide

public · 08.03.2008 21:52

Mistähän Riptiden saisi? Kuuntelen juuri mp3:sina tätä läpi miljoonatta kertaa, ja Hyperactive ja I Didn't Mean To Turn You On ovat kovaa kamaa. Myös Sweet Lies, joka ilmeisesti löytyy vain kokoelmilta ja samannimisen leffan soundtrackilta, on jotain ihan loistavaa; tulee mieleen sliipattu Palmer viemässä valkoisiin turkiksiin sonnustautunutta helmikoruista neitoa klubille vaikkapa Audi 100:lla. icon_cool