You are not logged in.
Pages: 1
Mitäs tykkäätte? Vai oletteko kuulleet?
Blue on minusta todella hieno levy, joka tulee vaan laitettua soittimeen liian harvoin. Muuta tuotantoa en ole kuullut, mutta todennäköisesti asia korjaantunee vielä tänään.
Yhteenvetona voisin vielä sanoa, että kyseessä on singer-songwriter folkkia jazz-mausteilla 70-luvun vaihteesta ihan nykypäivään. Parhaat levynsä Joni taisi tehdä 70-luvun alussa, mutta uusinkaan tuotanto ei käsittääkseni ole ihan kakkaa. Vuonna 1970 ilmestyneellä Ladies Of The Canyonilla on muuten sellainenkin biisi kuin Woodstock, jonka mm. CSN(&Y) coveroi sitten myöhemmin. Käsittääkseni monet sanoitukset ovat lisäksi aika henkilökohtaisia ja seurustelihan Joni myös jokusen 60-luvun folk-rokkarin kanssa.
EDIT: leposi osaa varmaan jatkaa tästä...
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
Se vähä mitä olen joskus kuullut (Hejira?) ei jättänyt laimeudessaan oikein mitään muistijälkiä. En oikein tiedä onko ns. mun juttu muutenkaan...
This must be what jail / I will scratch
Offline
En ole ikinä Mitchelliä kuunnellut, mutta jotenkin selaisen kuvan olen saanut, että tämä on joka toisen Idols-pissiksen suosikki, jonka mainitsemalla he yrittävät saada jonkinlaista kredibiliteettiä mediassa. Ehkä tämä on ihan hyvää, mutta ei oikein tällä hetkellä ainakaan kiinnosta.
Offline
Se vähä mitä olen joskus kuullut (Hejira?) ei jättänyt laimeudessaan oikein mitään muistijälkiä. En oikein tiedä onko ns. mun juttu muutenkaan...
Aika outoa. En minä Jonin musiikkia mitenkään laimeaksi luonnehtisi. Siitä en sitten tiedä onko tämä Genen musiikkia.
Ja ehkä Idols-pissikset tämän mainitsevat, mutta totuushan on että Joni oli ja on varmaan edelleenkin erittäin lahjakas folk singer-songwriter, jolla on persoonallinen ääni ja sanoituksetkin kunnossa (tosin en ole niihin älyttömästi perehtynyt). Voisin kai sanoa että kyseessä on naispuolinen Bob Dylan. Tosin Joni ei ilmeisesti ole juurikaan sähköistä folk-rockia tehnyt...
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
Sen voisin vielä lisätä, että ainakin ekan kuuntelun perusteella Court And Spark on myös loistava levy. Blueta jatsahtavampaa menoa ja melkeinpä voisin sanoa viimeistä biisiä ihan jazziksi. Ja onhan Joni Mitchellillä levykin, jonka nimi on Mingus.
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
Sen voisin vielä lisätä, että ainakin ekan kuuntelun perusteella Court And Spark on myös loistava levy. Blueta jatsahtavampaa menoa ja melkeinpä voisin sanoa viimeistä biisiä ihan jazziksi. Ja onhan Joni Mitchellillä levykin, jonka nimi on Mingus.
Edellä mainittu levy, CaS, on muuten Princen lempilevy. Tähän on aina pitänyt tutustua. Ainakin Blue-klassikko on hämmentävän kaunis levy, eikä missään nimeä laimea tms.
Juha, olet miespuolinen Jippu. Onnea!
Offline
Vanhemmilta nyysin kaksi älppäriä. On tosin vielä kuuntelematta, mutta raportoin mielipiteeni jahka kerkiän.
>:{/
Offline
Tulipas mieleeni, että olenhan minä vuonna -98 julkaistua Taming The Tigeriakin kuullut. Aika erilaista tuo oli kuin 70-luvun materiaali ja en voi väittää oikein innostuneeni. Ehkä joku tosifani voisi tykätäkin.
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
Court And Spark taitaa olla nousemassa suosikki-Joni-Mitchell-levykseni. Free Man In Paris saattaa olla tarttuvin ja samalla myös paras biisi ja onhan levy kokonaisuudessa loistava.
Ladies Of The Canyonista en ole ihan yhtä paljoa innostunut. Jotenkin aika tasapaksulta koko levy vaikuttaa. Vika voi myös olla kuuntelijassa eli minussa. Jatkan harjoituksia.
<@Tupou> jätkä haukkuu itse muita karkeiksi
<@DBGene> senkin karkki
Offline
Offline
Alxity wrote:Ainakin Blue-klassikko on hämmentävän kaunis levy, eikä missään nimeä laimea tms.
Todellakin!
(uusi foorumilainen puskee keskusteluun)
Joni Mitchell on juuri sellainen jonka helposti kuvittelee laimeaksi ja yksinkertaiseksi, mutta joka yllättää kun antaa siihen tilaisuuden. Tietysti kaikki ei voi kolahtaa. Itse ainakin rankkaisin tuon Blue-levyn kokonaisuudessaan todella korkealle. Court and Spark soi myös soittimessa, mutta selvästi harvemmin kuin Blue. Ja hei. Ei ole ehkä kauniimpaa siirrappi-rakkaus-söpöily-biisiä kuin Mitchellin "A case of You". Se on vaan niin raukea ettei mitään rajaa!Once upon a time is how it always goes.
Offline
Nyt on toi Joni Mitchell -tribuutti vissiin ilmestyny. Pakko-ostos tämä kyllä.
Pitchfork tarjoaa Björkin version Boho Dancesta streamina. Hitto, että onki kaunista!
Offline
Onpa vähällä huomiolla täällä.
Onhan Joni ihan parhaita naisartisteja koskaan. Itselläkin valtaosa tuotannosta vielä kuulematta, mutta ainakin perushehkutetut Court and Spark, Blue ja Hejira ovat soineet säännöllisesti.
Tuosta kolmikosta ensirakkaus CaS jäänyt ehkä vähimmälle viime vuosina, kun taas Pastoriuksen bassolla maalailtu Hejira taitaa olla tällä hetkellä suosikkini.
Uudemmista kuuntelin joskus Both Sides Now'ta ja muistaakseni oli todella erilainen, mutta ei huono.
Täytyypä tosiaankin perehtyä taas lisää, sekä vanhaan että uudempaan tuotantoon.
Menetetty peli
Offline
Ylösspäm! Blue on mahtava.
en ole kolmekybänen emoboy
Offline
Blue kyl edelleen. sit ne levyt missä se valittaa että oon rikas ja yksin linnassa ei niin paljoo,
myöhemmät jazzit fuusiolevyt on ihan neroja, tavallaan täysin karsee sointi mut perkeleen kiehtovaa.
Oon allerginen sellaiselle teoreettiselle höpinälle, jossa länsimainen yhteiskunta on tuhoon tuomittu vailla selityksiä tai avauksia siitä miksi näin välttämättä on ja miten se kiteytyy erityisen hyvin berliiniläisessä cappuccinossa ja sushikebabissa
Offline
Blue on melkoinen syyslevy kyllä. "Pikkasen" palauttaa jonnekin SUURI PANEMATTOMUUSANGSTISYKSY -94 NEVER FORGET -tunnelmiin mut ei se mitään. On noita nuotiokitaroitukin, liian kanssa. Jonin levyjen kanssa olen kasvanut aikuiseksi.
Court and Spark myös, voi jestas sentään. Joku Help Me ja Down To You, APUA
everything comes and goes
marked by lovers, and styles of clothes
menen nyt nukkumaan ajatellen Jan Vapaavuorta
Offline
Kertokaa jottain niistä kasari- eli Geffen-levyistä? Ne on hankkimatta sekä tuo uusin eli Shine.
Online
For The Roses unohtunut tältä sivulta. Kitaristina todella aliarvostettu.
Offline
For The Rosesia tullut kuunneltua viime päivinä huhhuh etenkin Blonde in the Bleachers :salut:
Ti ho detto come una volta un po' di vino, dischi in vinile, sequel, ragazze, ragazze, Kauko Röyhkä?
Offline
hesarissa tänään mielenkiintoinen koko aukeaman juttu 50-vuotiaasta blue-albumista (nettijuttu vain tilaajille):
Kun Joni Mitchellin omaelämäkerrallinen Blue-albumi ilmestyi, se järkytti miehiä hänen ympärillään: Näin paheksutusta levystä tuli ikoninen klassikko
pitäisköhän joskus kuunnella, en tunne kyseistä levyä yhtään.
Offline
No kyl Blue kannattaa tsekata, oikein hyvä levy. Omat suosikit kuitenkin Hissing of Summer Lawns, For the Roses ja Hejira.
Ti ho detto come una volta un po' di vino, dischi in vinile, sequel, ragazze, ragazze, Kauko Röyhkä?
Offline
Ti ho detto come una volta un po' di vino, dischi in vinile, sequel, ragazze, ragazze, Kauko Röyhkä?
Offline
The Awe and Promise of Joni Mitchell’s Live Return
To hear Mitchell take the lead on that album’s “Amelia”—which she delivered largely solo, in her lower register that illuminated the many decades since its mid-’70s release—was to be changed. It somehow contained even more honesty, more knowledge, more comfort and promise. To hear this cracked-open ballad about lostness that takes the form of a conversation with Amelia Earhart—“Maybe I’ve never really loved, I guess that is the truth/I’ve spent my whole life in clouds at icy altitudes”—released at age 33, sung at 79, by a woman who appeared on stage beaming, laughing, free, and assured, was a gift of spirit. With the years, and Mitchell’s clipped delivery, this song about seeking refuge from heartbreak in travel and dreams was distilled. Refuge was possible, and in Mitchell’s existence, it was here.
Ti ho detto come una volta un po' di vino, dischi in vinile, sequel, ragazze, ragazze, Kauko Röyhkä?
Offline
Pages: 1