Miles Davis

marjapoimuri · 17.11.2019 00:00

Uudet housut ja paita wrote:

marjapoimuri wrote:
Uudet housut ja paita wrote:
Melko pälliä lähteä ylipäätään rankkaamaan noin laajalla skaalalla toimineen tyypin levyjä mustavalkoisesti parhausjärkkään mutta totahan musajournalismi nykyään on. Ja tuosta listastahan puuttuu ihan helvetisti levyjä. Missä Someday My Prince Will Come ja Carnegie Hall?
Taitaa olla pelkät studiolevyt.
NO MISSÄ ON SOMEDAY MY PRINCE WILL COME.

Aika kehno lista taitaapi olla.

geffelson · 17.11.2019 15:43

marjapoimuri wrote:

Miles Davis Albums From Worst To Best
No ei toi Doo-bop nyt niin hirveeltä kuulosta. Aika paska lista paitsi ykkösen kanssa ollaan jäljillä.

Hienoa! Voittaja oli syöttö suoraan lapaan.

Lainaan aikalaisarvostelua vapaasti lyhennellen (down beat '73): "Take some chunka-chunka rhythm, lots of little background percussion, some electronic mutations, add simple tune lines that sound alike and play some spacy solos. You've got the 'grooving' formula and you stick with it interminably to create your "magic". But is it magic or just repetitious boredom?" Two stars.
Milesin opetuslapset: Joe, Chick, Keith, Herbie, John, Wayne,Tony, Michael jalostivat sitten tahoillaan tästä start-upista toimivan business-mallin hiomalla epämusikaalisimmat särmät pois.
Mahtoi vanhaa Maestroa pänniä!

marjapoimuri · 17.11.2019 16:26

geffelson wrote:

Lainaan aikalaisarvostelua vapaasti lyhennellen (down beat '73): "Take some chunka-chunka rhythm, lots of little background percussion, some electronic mutations, add simple tune lines that sound alike and play some spacy solos. You've got the 'grooving' formula and you stick with it interminably to create your "magic". But is it magic or just repetitious boredom?"

Sounds good.

Uudet housut ja paita · 17.11.2019 18:52

geffelson wrote:

marjapoimuri wrote:
Miles Davis Albums From Worst To Best
No ei toi Doo-bop nyt niin hirveeltä kuulosta. Aika paska lista paitsi ykkösen kanssa ollaan jäljillä.
Hienoa! Voittaja oli syöttö suoraan lapaan.
Lainaan aikalaisarvostelua vapaasti lyhennellen (down beat '73): "Take some chunka-chunka rhythm, lots of little background percussion, some electronic mutations, add simple tune lines that sound alike and play some spacy solos. You've got the 'grooving' formula and you stick with it interminably to create your "magic". But is it magic or just repetitious boredom?" Two stars.
Milesin opetuslapset: Joe, Chick, Keith, Herbie, John, Wayne,Tony, Michael jalostivat sitten tahoillaan tästä start-upista toimivan business-mallin hiomalla epämusikaalisimmat särmät pois.
Mahtoi vanhaa Maestroa pänniä!

Johtuiko 70-luvun jälkimmäisen puoliskon erakoituminen siis tästä!

Jack Johnson on mulle se tuon aikakauden levy jota en vaan hiffaa. Tai ongelma lienee mulla se, että tuollainen jumitusgroove joko imee sisäänsä tai sitten ei, ja mä en tavota tuosta sitä imua. Levyn isoin anti tuntuu olevan se, että jazz-muusikko tekee tuollaista "rokkibiittiä". Kuuntelen levyä kyllä silti melko usein.

Oma tylsä ja ennalta-arvattava top3 voisi olla:

1) Someday My Prince Will Come
2) Milestones
3) Kind of Blue

Ja jos on pakko samaan listaukseen pistää niin tämän jälkeen sitten niitä Nefertitejä, In A Silent Wayejä, Live-Evileitä jne.

Ja vielä takasin tohon listaukseen, siitähän puuttuu melko oleelliset lyhyen ajan sisään nauhoitetut Walkin'/Cookin'/Workin'/Relaxin'/Steamin' albumit joita ilman 50-luvun Milesin tarkastelu on ihan pöhkö puuhaa. Mene ittees Stereogum.

hezma · 17.11.2019 19:08

Mulle läheisintä Milesiä on 80-luku icon_surprised Star Peoplea ja We Want Milesiä en tosin oo kuullu/omista, mut ne muut nappaa aika hyvin. Toki sitten myös se In A Silent Waysta alkanut fuusiovaihe miellyttää ja Bitches Brew voi olla aika päräyttävä sille päälle sattuessaan. Mut sieltä osastolta multa puuttuu ties mitä levyjä, Jack Johnson ja On The Corner sentäs on. 60-luvun loppupuoli pitäis myös ottaa joskus paremmin haltuun, hyllysä on vaan Sorcerer ja Water Babies. 50-luvun levyjä on hyllysä yllättävän paljon, vaikken sitä osastoa niin korkealle arvosta.

marjapoimuri · 17.11.2019 19:14

Uudet housut ja paita wrote:

Jack Johnson on mulle se tuon aikakauden levy jota en vaan hiffaa. Tai ongelma lienee mulla se, että tuollainen jumitusgroove joko imee sisäänsä tai sitten ei, ja mä en tavota tuosta sitä imua. Levyn isoin anti tuntuu olevan se, että jazz-muusikko tekee tuollaista "rokkibiittiä". Kuuntelen levyä kyllä silti melko usein.

Ei ole paras groove tässä. Sen verran mielenkiintoinen kuitenkin että complete sessions aikoinaan hommattu. Eikös Silent wayssä ole vähän samaa rytmiä riisutummin?

Uudet housut ja paita · 17.11.2019 19:29

marjapoimuri wrote:

Uudet housut ja paita wrote:
Jack Johnson on mulle se tuon aikakauden levy jota en vaan hiffaa. Tai ongelma lienee mulla se, että tuollainen jumitusgroove joko imee sisäänsä tai sitten ei, ja mä en tavota tuosta sitä imua. Levyn isoin anti tuntuu olevan se, että jazz-muusikko tekee tuollaista "rokkibiittiä". Kuuntelen levyä kyllä silti melko usein.
Ei ole paras groove tässä. Sen verran mielenkiintoinen kuitenkin että complete sessions aikoinaan hommattu. Eikös Silent wayssä ole vähän samaa rytmiä riisutummin?

Joo on noissa toki yhtäläisyyksiä, nyanssijuttuja osittain mutta mulle In a Silent Way on tosi paljon intensiivisempi. Jack Johnson saattaa olla taas kerran niitä levyjä jotka joskus oikealla tuulella vaan aukeaa.

marjapoimuri · 17.11.2019 19:36

Uudet housut ja paita wrote:

marjapoimuri wrote:
Uudet housut ja paita wrote:
Jack Johnson on mulle se tuon aikakauden levy jota en vaan hiffaa. Tai ongelma lienee mulla se, että tuollainen jumitusgroove joko imee sisäänsä tai sitten ei, ja mä en tavota tuosta sitä imua. Levyn isoin anti tuntuu olevan se, että jazz-muusikko tekee tuollaista "rokkibiittiä". Kuuntelen levyä kyllä silti melko usein.
Ei ole paras groove tässä. Sen verran mielenkiintoinen kuitenkin että complete sessions aikoinaan hommattu. Eikös Silent wayssä ole vähän samaa rytmiä riisutummin?
Joo on noissa toki yhtäläisyyksiä, nyanssijuttuja osittain mutta mulle In a Silent Way on tosi paljon intensiivisempi. Jack Johnson saattaa olla taas kerran niitä levyjä jotka joskus oikealla tuulella vaan aukeaa.

Silent way on kyllä itsellekin jännempi vaikka onkin pienempää icon_eek

geffelson · 17.11.2019 21:46

Meikäläiseltä löytyvät Davisin 50-luvun tuotannosta lähes kaikki, joissa John Coltrane on mukana ja juuri Coltranen vuoksi. Hyviksi on havaittu Steamin' etc-nelikko, 'Round About Midnight, Milestones ja tietysti Kind of Blue, joka kuuluu omaan top twentyyn jazz-levyjen osalta.

Olen kyllä yrittänyt kuunnella Davisin 60-luvun äänitteitä, mutta niiden akateeminen kuivakkuus ei vaan ole purrut. Omalta osaltani 70-luvun sähköinen Miles kääntyy vahvasti sinne boredomin puolelle ja ymmärtämättömyyttäni olen saattanut siitä kettuilla tällä palstalla.

Tuli mieleeni yksi biisi Milesin uran loppupuolelta, jossa hänen soittonsa toimii hienosti.https://www.youtube.com/watch?v=vgK1gU5YOT0

Eikä tuon vanhan down beatin plärääminen ollut turhaa, sillä arviosivulla oli Keith Jarrettin Expectations-tuplalle annettu viisi tähteä. Täytyihän mokoma kuunnella Spotifyissa. Ihan hyvä levy, vaihtelevaa matskua, freestä latinoon. En muistanutkaan miten hyvä pianisti Jarrett onkaan.

Uudet housut ja paita · 17.11.2019 22:09

geffelson wrote:

Meikäläiseltä löytyvät Davisin 50-luvun tuotannosta lähes kaikki, joissa John Coltrane on mukana ja juuri Coltranen vuoksi.

Omistan lähes kokonaan myös Coltranettomankin 50-luvun tuotannon mutta väkisin tulee mieleen että oletko sä mun kakkosnikki.

ydis · 17.11.2019 23:39

geffelson wrote:

Olen kyllä yrittänyt kuunnella Davisin 60-luvun äänitteitä, mutta niiden akateeminen kuivakkuus ei vaan ole purrut.

Mun mielestä Milesin paras bändi on just se 60-luvun kvintetti. En kuule akateemista kuivakkuutta kyllä ollenkaan tuossa musassa. Tony Williamsin soitossa etenkään

geffelson · 18.11.2019 18:46

Uudet housut ja paita wrote:

geffelson wrote:
Meikäläiseltä löytyvät Davisin 50-luvun tuotannosta lähes kaikki, joissa John Coltrane on mukana ja juuri Coltranen vuoksi.
Omistan lähes kokonaan myös Coltranettomankin 50-luvun tuotannon mutta väkisin tulee mieleen että oletko sä mun kakkosnikki.

Ehkäpä vanhempi, kärttyisempi alter ego. Juuri eilen hiplasin Someday My Prince Will Come-älppäriä ja sain siitä positiivisia muistumia, vaikka Mobley ei ole Coltrane.

Uudet housut ja paita · 18.11.2019 21:24

geffelson wrote:

Uudet housut ja paita wrote:
geffelson wrote:
Meikäläiseltä löytyvät Davisin 50-luvun tuotannosta lähes kaikki, joissa John Coltrane on mukana ja juuri Coltranen vuoksi.
Omistan lähes kokonaan myös Coltranettomankin 50-luvun tuotannon mutta väkisin tulee mieleen että oletko sä mun kakkosnikki.
Ehkäpä vanhempi, kärttyisempi alter ego. Juuri eilen hiplasin Someday My Prince Will Come-älppäriä ja sain siitä positiivisia muistumia, vaikka Mobley ei ole Coltrane.

No olen mäkin aika vanha ja kärttyinen.

Mobley ei ole Coltrane, ja mulle Mobleyn vahvuus ei ole soittotyyli vaan sävellykset. Blue Note ajoilta on ihan upean timanttista levyä peräjälkeensä. Ja toki näihin aikoihin kuuluu että siellä oli ykkösjengi bändissä Byrdeineen ja Hubbardeineen.

En tiedä miten liioiteltu toi Someday My Prince Will Comen levytystarina on, mutta tahdon uskoa että perusjutut pitää paikkansa, eli 'Trane sattu olemaan kaupungissa keikalla ja tuli ilman treenejä soittamaan nimibiisiin ekalla otolla soolon joka on huikeinta mitä on tehnyt Davisin kanssa.

Uudet housut ja paita · 18.11.2019 23:14

Tossa Someday My Prince Will Comen nimibiisissä Wynton Kelly on nyansseineen kyllä biisin sankari. Soittaa, ja on soittamatta, just oikeat jutut oikeisiin kohtiin, ja napakat iskut vs soimaan jäävät nuotit, samaan aikaan kovaa ja pehmeää. Ja en hiffaa miksi Mobleyn sooloa arvioidaan jotenkin käppäiseksi Coltraneen nähden - tyyppihän tekee omalla osuudellaan kokonaisuuteen sen draaman kaaren, ei olisi yhtä hieno biisi ilman tätä. Ensin toi pehmeällä soundilla soitettu rytmin kanssa ihan täydellisesti kudelmaa tekemä soolo ja sit Kellyn osuuden jälkeen Coltranen kirkkaasti soittama osuus joka purkaa biisin jännitteen. Nerokas veto, yksi mun isoja jatsisuosikkeja.

Milesilla itellään muuten huikea soundi tässä biisissä, ja toki koko levyllä.

marjapoimuri · 03.12.2019 22:47

Isle of wight 1970 keikka areenassaaaaaaaahh!!

Myös birth of the cool dokumentti.

marjapoimuri · 04.12.2019 21:17

marjapoimuri wrote:

Isle of wight 1970 keikka areenassaaaaaaaahh!!
Myös birth of the cool dokumentti.

Oli kyllä hieno setti kaikkine pillinsoittajine ja mikäliesoittajine kanssa. Vähän lyhyeksi kyllä jäi.

geffelson · 12.12.2019 14:51

Tosiaan hienot dokkarit.
Birth of Coolin alkupuolella jo ehdin ajatella,että onneksi tuota pentatonisen likin dosenttia, Santanaa, ei ole huolittu mukaan, niin eikös kohta Dewadippi jo lausahtele mukaviisauksia Milesin merkityksestä jatsille. Muuten puhuvat päät ovat hyvinkin asianosaisia, muusikoita, managereita, tuottajia, ystäviä, sukulaisia sekä vanhoja heiloja. Samoin löytyy hienoja valokuvia että musiikkipätkiä eri vuosikymmeniltä.
Electric Miles on vanhempaa tuotantoa, jossa nuorehko Carlos pääsee enemmän esille syvällä rintaäänellä tuomiten kaikki ne, jotka eivät ymmärrä Bitces Brewta, sivistymättömiksi idiooteiksi eli meikäläisen ja Stanley Crouchin, jonka sentään sallitaan kertoa Birth of Coolissa, ettei ole ikinä ymmärtänyt tai pitänyt Bitches Brewsta, oli tajunnan taso mikä hyvänsä todeten levyn olevan bullshittia.

Isle of Wight on kyllä mainio esimerkki tuosta bullshitista. Klonksuvien rytmien päälle kiipparistit räimivät säröisiä koskettimiaan melko randomisti. Yllättäen Milesin katkonaiset soittopätkät ovat niitä selkeimpiä osuuksia eikä Bartzkaan huonosti soita, vaikka soitto ei kauheasti integroidu menossa olevaan härdelliin. Erään fonisoolon aikana rytmiryhmä kyllä löytää vanhingossa yhteisen grooven hetkeksi, mutta ei tämä musiikki saa juurikaan rytmijalkaa naputtamaan.
On selvää, että porukka on pössytellyt ja nuuskannut kunnolla backstagella ja samalla innolla he päästävät lavallakin. Keith Jarrett on pudota palliltaan saadessaan hyvän sävärin ja Jack DeJohnetten kestovirne on kyllä kemiallista alkuperää. Tulee mieleen Nile Rodgersin tarina siitä kuinka hän oli soittanut omasta mielestään pilvipäiten tosi hienon keikan, mutta nauhoitus paljasti karmeaa musisointia. Muistaakseni Nile jätti silloin höpöhöpö-aineiden käytön ainakin työaikana.

Tässä vaiheessa lukijat saattavat kysäistä, että mikäs se sitten saa herran jalan tamppaamaan.
Kuten tunnettua, eivät edes Milesin opetuslapset jalostaneet ylistämänsä Mestarin taidetta vielä epämääräisemmäksi kaaokseksi vaan esimerkiksi Gary Bartz funkkailee tässä mainion rytmiryhmänsä, Stafford Jamesin ja Howard Kingin kanssa 1973.
https://www.youtube.com/watch?v=8E7kaNn_OV8
Jos taas haetaan sitten abstraktimpaa, mutta toimivaa ilmaisua, niin varhaista Weather Reportia parempaa ei taida olla.
https://youtu.be/5bIk1Wl21Yk?t=859

Last edited by geffelson (12.12.2019 14:55)

marjapoimuri · 20.12.2019 21:25

Kova paskaa on Complete on the corner boksi. Tässä on näemmä myös jotain Big fun/Get up with it aiheista kamaa. Niitä levyjä minulla ei ole.

muumipoimuri · 24.12.2020 01:25

Netflixistä löytyy uusi (2019) dokumentti Birth of the cool. Ei oo kyl mitenkään erikoisen hyvä. Musiikkia olis voinu käsitellä yksityiskohtasemmin.

muumipoimuri · 26.12.2020 17:31

Oikeestaan toi 60-luvun quintetti missä oli herbie hancock ja ketäkaikkea kiinnostaa myös. Miles smiles levyn tilasin ku se vaikuttaa kokonaisuudessaan suht vauhdikkaalta.

Kalossimies · 26.12.2020 19:14

geffelson wrote:

Tosiaan hienot dokkarit.
Birth of Coolin alkupuolella jo ehdin ajatella,että onneksi tuota pentatonisen likin dosenttia, Santanaa, ei ole huolittu mukaan, niin eikös kohta Dewadippi jo lausahtele mukaviisauksia Milesin merkityksestä jatsille. Muuten puhuvat päät ovat hyvinkin asianosaisia, muusikoita, managereita, tuottajia, ystäviä, sukulaisia sekä vanhoja heiloja. Samoin löytyy hienoja valokuvia että musiikkipätkiä eri vuosikymmeniltä.
Electric Miles on vanhempaa tuotantoa, jossa nuorehko Carlos pääsee enemmän esille syvällä rintaäänellä tuomiten kaikki ne, jotka eivät ymmärrä Bitces Brewta, sivistymättömiksi idiooteiksi eli meikäläisen ja Stanley Crouchin, jonka sentään sallitaan kertoa Birth of Coolissa, ettei ole ikinä ymmärtänyt tai pitänyt Bitches Brewsta, oli tajunnan taso mikä hyvänsä todeten levyn olevan bullshittia.
Isle of Wight on kyllä mainio esimerkki tuosta bullshitista. Klonksuvien rytmien päälle kiipparistit räimivät säröisiä koskettimiaan melko randomisti. Yllättäen Milesin katkonaiset soittopätkät ovat niitä selkeimpiä osuuksia eikä Bartzkaan huonosti soita, vaikka soitto ei kauheasti integroidu menossa olevaan härdelliin. Erään fonisoolon aikana rytmiryhmä kyllä löytää vanhingossa yhteisen grooven hetkeksi, mutta ei tämä musiikki saa juurikaan rytmijalkaa naputtamaan.
On selvää, että porukka on pössytellyt ja nuuskannut kunnolla backstagella ja samalla innolla he päästävät lavallakin. Keith Jarrett on pudota palliltaan saadessaan hyvän sävärin ja Jack DeJohnetten kestovirne on kyllä kemiallista alkuperää. Tulee mieleen Nile Rodgersin tarina siitä kuinka hän oli soittanut omasta mielestään pilvipäiten tosi hienon keikan, mutta nauhoitus paljasti karmeaa musisointia. Muistaakseni Nile jätti silloin höpöhöpö-aineiden käytön ainakin työaikana.
Tässä vaiheessa lukijat saattavat kysäistä, että mikäs se sitten saa herran jalan tamppaamaan.
Kuten tunnettua, eivät edes Milesin opetuslapset jalostaneet ylistämänsä Mestarin taidetta vielä epämääräisemmäksi kaaokseksi vaan esimerkiksi Gary Bartz funkkailee tässä mainion rytmiryhmänsä, Stafford Jamesin ja Howard Kingin kanssa 1973.
https://www.youtube.com/watch?v=8E7kaNn_OV8
Jos taas haetaan sitten abstraktimpaa, mutta toimivaa ilmaisua, niin varhaista Weather Reportia parempaa ei taida olla.
https://youtu.be/5bIk1Wl21Yk?t=859

Mullehan Bitches Brew on ollut kans aika paha rasti kaikki nämä vuodet. Ihan hyväksi ambientiksi mä sen tätä nykyä lasken, eli lienen vain ehdollistunut tai sitten tosiaan YMMÄRTÄNYT NEROUDEN. Joskus alkuvuodesta junailin yhtenä sunnuntaina Tampereelta kotiin ja kuuntelin tyhjässä vaunussa BB:ta, oli kyl ihan hieno kokemus. Tilallisuus levyssä ensisijaisesti miellyttää, eli levyn tärkein soitin on siis studio. Niin pahasti en Miles-ansassa ole, että olisin hirveästi noita levyn ympärillä olevia livejä lähtenyt kolaamaan, mutta käsitykseni mukaan kyseessä on nimenomaan höpöissä olevien ukkojen sakiaa temmellystä. Vaikka myönnän olevani jatsihommien suhteen kauhee möhis enkä oo hirveesti "nuoremman polven" musasta jaksanut innostua, niin ihan hyvä vaan että tällainen kohelluskin riisutaan turhasta prestiisistä. Ei se kamoissa/gänässä soittaminen nyt loppujen lopuksi kauheen hauskaa oo.

Street Spirit Sr.

#121 17.11.2019 00:00

Re: Miles Davis

#122 17.11.2019 15:43

Re: Miles Davis

#123 17.11.2019 16:26

Re: Miles Davis

#124 17.11.2019 18:52

Re: Miles Davis

#125 17.11.2019 19:08

Re: Miles Davis

#126 17.11.2019 19:14

Re: Miles Davis

#127 17.11.2019 19:29

Re: Miles Davis

#128 17.11.2019 19:36

Re: Miles Davis

#129 17.11.2019 21:46

Re: Miles Davis

#130 17.11.2019 22:09

Re: Miles Davis

#131 17.11.2019 23:39

Re: Miles Davis

#132 18.11.2019 18:46

Re: Miles Davis

#133 18.11.2019 21:24

Re: Miles Davis

#134 18.11.2019 23:14

Re: Miles Davis

#135 03.12.2019 22:47

Re: Miles Davis

#136 04.12.2019 21:17

Re: Miles Davis

#137 12.12.2019 14:51

Re: Miles Davis

#138 20.12.2019 21:25

Re: Miles Davis

#139 24.12.2020 01:25

Re: Miles Davis

#140 26.12.2020 17:31

Re: Miles Davis

#141 26.12.2020 19:14

Re: Miles Davis

Board footer