You are not logged in.
Humpty Dumpty in Oakland pääsi nyt vähe yllättämään. Olen lukenut tämän pari kertaa aiemmin, mutta jotenkin onnistunut lukemaan sen ilman, että se olisi jättänyt mitään muistikuvia. Ihan kuin olisin lukenut sen ensi kertaa nytten.
Jim Fergesson on eläkeikää lähestyvä sydänvaivainen mekaanikko, joka lääkärinsä määräyksestä pistää korjaamonsa myyntiin ja aikoo jättäytyä vapaaherraksi. Kuolemaa pelkäävä Jim on periamerikkalainen pienyrittäjä, joka uskoo menestykseen ja toivoo pääsevänsä isojen kihojen joukkoon. Korjaamorahat ja paikallisen suurkihon bisnesvinkin turvin Jim uskoo saavuttavansa tavoitteensa. Al Miller on nuori haahuilija, jolla on heikosti menestyvä autokauppa Jimin korjaamon naapurissa. Al on lähes invalidismiin asti pessimistinen tyyppi, joka myös kaipaa (taloudellista) menestystä, mutta ei kykene kuvittelemaan saavuttavansa sitä kuin kepulikonstein. Alin romuautokauppa on pyörinyt lähes kokonaan Jimin turvin ja tämän päätös lopettaa korjaamonsa aiheuttaa miesten välillä riidan, joka johtaa lopulta toisen kuolemaan ja toisen itsetuhoiseen henkiseen romahdukseen.
Sutin kuvaa Humpty Dumptya lyhyesti ja ytimekkäästi näin: "A straight-up Bourbon novel", ja se on kyllä osuva kuvaus. Kyseessä on tiukka prole-romaani. Siinä missä Dickin mainstream-romaanien enemmistö keskittyy avioliiton (ja yleisemmin naisten ja miesten välisten suhteiden) ongelmiin, Humpty Dumptyssa naiset ovat sivuosassa.
Aiemmissa mainstream-romaaneissaan Dick oli usein yrittänyt nivoa mukaan laajempia yhteiskunnallisia teemoja, mutta ne jäivät oikeastaan aina sivujuonteiksi. Humpty Dumptyssa ne nousevat paljon voimallisemmin esiin. Ennenkaikkea luokkajako (Jim on valkoista keskiluokkaa, Al on työväenluokkaa, isokiho Chris Harman on "amerikkalainen aristokraatti") ja rotuasiat (Alin kautta, joka sopeutuu paremmin rotueroteltujen mustien yhteiskuntaan, sekä bisneksissään että sosiaalisessa elämässään).
Humpty Dumpty on aavistuksen epäuskottava juonikuvioidensa suhteen, mutta sisältää erinomaista ajankuvaa ja kuten sanottua, on hiton tiukka kirja. Se ei vaivu Man Whose Teethin angstisuohon, vaan epätoivoisesta vireestään huolimatta pitää päänsä pinnalla kaiken aikaa. Loppukin toimii, vaikken sitä ymmärräkkään.
Humpty Dumpty on viimeinen Dickin mainstream-romaaneista. Monen vuoden työskentelyn jälkeen ja kustantajien kiinnostuksesta huolimatta ei Dick saanut ainuttakaan näistä kirjoistaan myydyksi. Oli aika niellä pettymyksensä, kääriä hihat ylös ja palata scifin pariin (josta sentään sai fyffeä). Turhaa ei työ mitä ilmeisemmin kuitenkaan ollut, sillä tästä alkaa kokonaan uusi luku Dickin kirjailijanurassa. Lienee huomionarvoista, että vaikka olen tässä lukuprojektissani ehtinyt jo käydä läpi 17 romaania, niin näistä seitsemästätoista kirjasta vain alle 10 julkaistiin Dickin elinaikana ja niistäkin suurin osa ensi alkuun Ace Double-halpiksina. Humpty Dumptyn kirjoittamisen aikoihin, eli vuonna 1960 Dick oli scifi-piireissä tunnettu, muttei erityisen merkittävä tekijä, jolta ei vielä ollut tullut mitään varsinaista merkkiteosta. Mutta seuraava teoksensa olikin sitten se todellinen pankinräjäyttäjä. Tästä se alkaa, paluuta ei ole, kohta jytisee.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Nyt kun tässä 2000-luvulla duunaa tätä kronologista lukuprojektia, on aika helppo nähdä Dickin kehitys kirjailijana, kun suurin piirtein kaikki on saatavilla; näkee koko kuvan. Mutta Dickin uran kannalta siinä tulee jopa ehkä vääristynytkin kuva. The Man in the High Castle ilmestyi alunperin 1962 ja kuten sanottua, Dick oli siihen mennessä kirjoittanut ison läjän romaaneja (enemmän kuin moni koko urallaan) mutta niistä oli julkaistu vain pieni osa. Lukevalla yleisöllä ei ollut mitään käsitystä Dickin mainstream-romaaneista. Man in the High Castlea edelsi pari heikkotasoista scifipokkaria sekä Time Out of Joint, joka ensijulkaisunsa aikoihin jäi melko tuntemattomaksi. Näin jälkikäteen on vaikea kuvitella miten huimalta saavutukselta High Castle on aikoinaan saattanut vaikuttaa.
The Man in the High Castle on kertakaikkiaan tyystin eri tasoa Dickin siihen asti julkaistuihin romaaneihin verrattuna. Olen lukenut sen aika monta kertaa aiemmin, mutta jotenkin en ole koskaan aiemmin saanut siitä todellista otetta. Eritoten Tagomin satori-kokemus sekä Julianan kohtaaminen Abendsenin kanssa ovat aina aiheuttaneet vaikeuksia: ymmärrys on löytynyt jollain älyllisellä tasolla, mutten koskaan tuntunut löytävän sitä emotionaalista ydintä. Nyt löytyi ja tämä viimeisin lukukokemus oli aikamoisen vavahduttava.
Man in the High Castlen vahvimpia puolia taitaakin olla se, että siitä löytyy joka lukukerralla jotain uutta, siinä on niin paljon kaikkea ja niin monessa eri tasossa että jokainen lukukerta on pakostakin erilainen. Siitä löytyy myös siemenet lähes käytännössä Dickin koko tulevalle tuotannolle moraalisine, filosofisine ja uskonnollisine pohdintoineen.
Nerokasta.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Man in the High Castlen menestys tuli pienellä viiveellä ja siinä välissä Dick ehti kirjoittamaan We Can Build Youn, jota on hieman vaikea sijoittaa Dickin tuotannon jatkumoon, mutta joka on kuitenkin omalla tavallaan aika oleellinen teos. Se on näennäisesti scifiä, mutta Dick jatkaa siinä selkeästi mainstream-romaaniensa teemoja ja sävyjä. Dickin ja Annen myrskyisä avioliitto toimii sen pohjimmaisena inspiraationa. We Can Build You julkaistiin vasta 60-luvun lopulla (Dick kirjoitti sen n. 1962) ja olisi varmaankin jäänyt kokonaan julkaisematta jos Dickistä ei olisi tullut kohtalaisen hyvin myyvää nimeä scifi-markkinoilla.
Louis Rosen ja Maury Rock ovat sähköurkukauppiaita. Bisnes on heikonlaista ja Maury saa loistoidean hyödyntää Amerikan sisällissota-trendiä väsäämällä androidimaiset "simulacrat" Abraham Lincolnista ja tämän sotaministeristä Edwin Stantonista, tarkoituksenaan kaupata luomuksiaan superliikemies Sam Barrowsille. Simulacrat osoittautuvat kuitenkin varsin inhimillisiksi olennoiksi; Stanton "karkaa" Barrowsin luo, Lincoln kärsii kroonisesta masennuksesta. Samalla Louis riutuu viha-rakkaussuhteessaan Mauryn skitsoidiseen tyttäreen Prisiin. Barrows yrittää kusettaa Maurya ja Louisia, Pris loikkaa tämän leipiin. Stantonista tulee urkutehtaan johtaja ja Lincolnista firman asianajaja. Louis ajautuu näennäiseen psykoosiin, säntää Prisin perään ja aikoo tappaa Barrowsin. Louis päätyy mielisairaalaan, jossa huomaa lopulta että onkin terve ja Pris se mielipuoli.
Siis suunnilleen noin. We Can Build You on merkillinen kirja. Hauska ja surullinen ja outo. Lincoln ja Stanton ovat loistavia hahmoja. Empatia (ja kyvyttömyys siihen), mielisairaus ja ihmisen sekä androidin rinnastaminen ovat niitä Dickin ydinalueita, mutta ei liene liioiteltua sanoa, että joissain myöhemmissä teoksissaan Dick onnistui käsittelemään niitä paremmin kuin tässä. We Can Build You tuntuu jossain määrin tyylilliseltä kokeilulta, mutta ei ihan onnistuneelta sellaiselta. Kirjassa on tiettyjä sadunomaisia piirteitä, jotka eivät ole Dickille tyypillisiä. Mikään mestariteos ei We Can Build You ole, mutta minä tykkään siitä valtavasti ja on se yksi Dickin mielenkiintoisimpia tuotoksia.
Dick käytti tätä kirjaa myös aika paljolti pohjana Do Androids Dream of Electric Sheepille. Replikantit, Prisin hahmo ja kahtena sivuhenkilönä tässä kirjassa esiintyvä DADOESin John Isidore (J.F. Sebastian Blade Runnerissa) sekä paljon pieniä yksityiskohtia, isommista teemoista puhumattakaan.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Vähän niinku Man in the High Castlen kanssa kävi, niin vasta nyt tällä lukukerralla tajusin myös Martian Time-Slipin todellisen nerokkuuden. Tähän asti olen pitänyt sitä "vain hyvänä" kirjana, semmosta vahvaa keskitasoa, mutta nyt se avautui ihan uudella tavalla.
Martian Time-Slipissa yhdistyy parikin (ehkä useampikin) erisorttista juonnetta. Yhdeltä puoleltaan tämä on aika pitkälti tuommoinen Dickin "lähiöromaani", tällä kertaa vain sijoitettuna Marsin uudisasukkaiden yhteisöön. Ihmisten huolia ja murheita ja ongelmia, ja miten erään miehen järjettömältä tuntuva itsemurha vaikuttaa muiden elämään. Toisaalta mukana on myös Dickille tyypillistä poliittista juonittelua, kun vahva ammattiliitto, YK, nationalistit ja kiinteistökeinottelijat kamppailevat Marsin valta-asemasta. Mutta se varsinainen kirjan ydin löytyy autistisen Manfred Steinerin maailmasta ja mahdollisesta kyvystä vaikuttaa aikaan, kirjan henkilöiden yrityksistä hyötyä ja ymmärtää Manfredia ja yleisemmin skitsofreniasta.
Dickin kuvaukset maailmasta sekä Manfredin näkökulmasta, että skitsofreenisen Jack Bohlenin näkökulmasta ovat kerrassaan huikeita saavutuksia, Dickiä ihan parhaimmillaan. Kylmäävää, kiehtovaa, hämmentävää ja jopa pelottavaa. Sanoisinpa jopa ainutkertaista.
Myöskin löytyy Dickin hienoja henkilökuvauksia. Time-Slipin kohdalla voinee eritoten mainita AY-pomo Arnie Kottin, joka on yksi Dickin arkkityyppisiä hahmoja; vahva, vallanhaluinen johtajatyyppi, eräänlainen pahis mutta kuitenkin inhimillisellä tavalla. Time-Slipissä tämä arkkityyppi hahmottuu Dickin tuotannossa ensi kertaa siinä muodossa, joka tulee etenkin 60-luvun tuotannossa toistumaan useasti.
Ja tietysti löytyy myös niitä pieniä kohtauksia ja sivujuonteita, joissa Dick heittelee loistavia ideoita ja henkilöitä vähän puolihuolimattomasti ympäriinsä, "näitähän riittää" -periaatteella.
Dick oli toki koko 1960-luvun huikeassa vedossa, tahti tulee vain kiihtymään, mutta jo nyt kun ollaan päästy vasta vuoteen 1962 ollaan käsitelty jo kaksi ehdotonta mestaristeosta. Dickin ja Annen avioliitto oli näillä main kaikkein myrskyisimmässä vaiheessaan, mutta eipä se näyttänyt kirjallista tuotantoa haittaavan.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Dr. Bloodmoney on erinomaisen mielenkiintoinen tapaus ja myös erinomaisen hyvä kirja, mutta en ihan heti rankkaisi sitä Dickin tuotannon kärkisijoille. Ehkä lähinnä siitä syystä, että se on vähän liiankin täyteen ahdettu, julmetusti ideoita ja ajatuksia ja henkilöitä ja sivujuonteita ja elämänmakuista elämää. Ja loppujen lopuksi aika heppoinen tarina.
Toisaalta, Dr. Bloodmoney ei ehkä olekaan varsinaisesti tarina. Siinä on jotain sellaista, tunnelmaa, fiilistä, jopa surrealistista sumeaa logiikkaa, joka saa funtsimaan, että koko kirja onkin ehkä pelkkä skitsofreeninen harhakuvitelma. Mutta en kyllä keksi, että kenen kirjan lukuisista hahmoista? Kädettömän ja jalattoman, megalomaanisen thalidomidivauva Hoppy Harringtonin? Vai paranoiaan vaipuneen ex-ydinaseneron, nykyisen lammaspaimenen tri Bluthgeltin? Vai sisarensa sisällä elävän pikku Bill Kellerin? Vai maan kiertorataa ikuisesti kiertävän astronautti-dj Walt Dangerfieldin?
Oli miten oli, Dr. Bloodmoney on joka tapauksessa neroa luettavaa. Huumori on mustaa ja kuten sanottua, se on turboahdettu täyteen loistavia ideoita ja älynväläyksiä. Ja kaikista näistä neronleimauksista huolimatta meikäläisen mieleen jää tästä kirjasta aina parhaiten se nenähuilua soittava rotta, joka jäi auton alle
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
The Game-Players of Titan ei ole järin kiinnostava tahi erityisen hyvä, sellaista varmaa keskikastia Dickin tuotannossa. Salaliittoja, telepaatteja, seksuaalista turhautumista, skitsofrenian pelkoa - semmosta tavallista juttua siis. Muodoltaan jännäri, vähän kehittyneempi versio jostain Solar Lotterysta.
Game-Playersista puuttuu Dickin 60-luvun parhaiden kirjojen visionääriset ideat, tiukat teosofis-filosofiset ja/tai moraalis-eettiset pohdinnat, mutta ihan hauska kirja se on kuitenkin. Dickillä oli aika hyvin hanskassa nuo muukalaishahmot ja tässäkin nämä vugit ovat kiinnostavia tyyppejä, alkuun varsin hupaisia, loppua kohden kylmääviä. Vugien lisäksi hupia kirjaan tuovat Dickin (myöhemmälle) tuotannolle ominaiset persoonalliset kodinkoneet (yms). Eritoten Joseph Schillingin vastahakoinen auto on tavattoman huvittava hahmo.
Dickin tuotannon suhteen Game-Playersin kiinnostavin aspekti lienee se, miten Dick kierrättää tässä Mary and the Giantia, taikka lähinnä sen henkilöitä. Joseph Schilling ja Mary itse ovat Game-Playersissa uusissa, mutta samoissa rooleissa. Dickhän harrasti tätä kierrätystä aika paljonkin, mutta tuskin koskaan muulloin näin suorasukaisesti.
Ja loppujen lopuksi itse pelikin on aika hauska ja kiinnostava, mutta valitettavasti Dick tutustuttaa lukijan siihen kunnolla vasta kirjan loppumetreillä.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
^ Ja vielä pitänee huomauttaa, että huumeet/lääkkeet ovat Game-Playersissa varsin tärkeässä roolissa, eritoten amfetamiini jonka avulla "maailma pelastuu" ja jota Dick itse käytti varsin runsaasti juuri näihin aikoihin (1963).
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
The Simulacran parhaat kohtaukset ovat ihan parasta, mutta kokonaisuutena aika ongelmallinen romaani. Pientä vauhtisokeutta tuntuu Dickillä olleen tätä kirjoittaessa (wink wink nudge nudge), sen verran sekava, monimutkainen ja monitahoinen on juoni. Ihan liikaa henkilöitä ja sivujuonteita, joista liian moni ei johda mihinkään. On robottipresidenttiä, lukematon määrä elämäänsä tyytymättömiä neurootikkoja, aikamatkustusta, Marsin uudisasukkaita, poliittista juonittelua, psyykkisiä kykyjä, Herman Göring, neandertalilaisia ja mitä vielä, suunnilleen kaikkea mahdollista. Ne hienot hetket tahtoo hukkua melankoliseen ilotulitukseen. On helppo kuvitella miten Dick on naputellut menemään spiidipöllyissä pitkin yötä.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Parin vähän heikomman opuksen jälkeen Dick pureutui Now Wait for Last Yearissa taas aika lähelle nerouden ydintä.
YK:n pääsihteeri ja maapallon de facto -diktaattori Gino Molinari tasapainoilee intergalaktisen sodan melskeissä, yrittäen estää liittolaisiaan pääsemästä niskan päälle samalla kun pyrkii rauhansopimukseen vihollistensa kanssa. Hyväsydäminen styrangi antaa itsensä kuolla useita kertoja väkensä puolesta. Samaan aikaan Molinarin henkilääkäri Eric Sweetscent yrittää rimpuilla itsensä irti kierosta vaimostaan, joka on jäänyt koukkuun uuteen, välittömän riippuvuuden aiheuttavaan huumeeseen, joka siirtää käyttäjänsä eteen- tahi taaksepäin ajassa (tai kenties vain vaihtoehtoisille aikajatkumoille).
Dick kirjoitti Now Wait for Last Yearin niihin aikoihin, kun avioliitto Annen kanssa oli surkeimmassa jamassaan. Käytännössä koko romaani on Dickin rationalisointia sille, että passitti vaimonsa pakkohoitoon mielisairaalaan. Tästä synkästä aspektista huolimatta Now Wait for Last Year on tavattoman herkkä ja riipaisevan syväluotaava. Loppukohtaus (jota voisi ehkä jopa kuuluisaksi nimittää) on musertavan kaunis.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Tälle BB:n katselmukselle taas.
Voisi tosiaan lukea jotain parhaimmistoa uusiksi taas. En oikein tiedä onko jotain lukematta, voi jotain novelleja jääny vahingossa väliin. Tässä tarkoitan siis scifiä, mainstream kamaa en oikein Dickiltä ole jaksanut.
Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua ja minä sitä.
Offline
Clans of the Alphane Moon on takuuvarmasti yksi kreiseimpiä avioeroromaaneja, mitä ikinä on ihminen sattunut kirjoittamaan. Niin kreisi kirja, että pakko aina vähän ihmetellä, miten yhdessäkään kustantamossa on saatettu ajatella että hei, pistetään avaruusaluksia kanteen ja täähän myy kuin häkä nörteille.
Chuck Rittensdorf on nahjusmainen CIA:n simulacrakäsikirjoittaja. Ex-vaimonsa Mary on menestynyt avioliittoterapeutti ja ihan kauhee, kylmä, manipuloiva narttu jonka elämäntehtävänä on Chuck-ressukan totaalinen tuhoaminen. Tietty. Mary lähetetään Maan viranomaisten toimesta kaukaiseen kuusiirtokuntaan, joka on tipahtanut parikymmentä vuotta sitten intergalaktisen sodan melskeissä Maan vaikutuspiirin ulkopuolelle. Siirtokunta toimi mielisairaalana ja entiset potilaat ovat tällä välin jakautuneet klaaneihin mielisairauksiensa mukaan ja saaneet aikaiseksi jollain lailla toimivan yhteiskuntajärjestelmän. Chuck yrittää itsemurhaa, koska joutuu maksamaan elatusmaksuja ex-vaimolleen ja lapsilleen JA SEHÄN ON IHAN KAUHEAN VÄÄRIN NYYH, mutta Chuckin naapuri, telepaattinen ganymedeläinen limanuljaska Lord Running Clam estää moiset aikeet ja alkaa junailla Chuckin elämää uuteen uskoon, koska se on ganymedeläisten limanuljaskojen lemppariharrastus. Lord Running Clam järjestää Chuckille uuden kuutamokeikkaduunin tv-koomikko Bunny Hentmanin sketsikirjoittajana, mutta amfetamiinistakaan ei ole apua kun kaikki menee pieleen ja Chuck huomaa olevansa pelinappula epämääräisissä juonitteluissa ja joutuukin pian pakenemaan sekä Hentmanin gorilloja että CIA:n agentteja. Ja ainoa ratkaisu selvittää asiat on tietysti tappaa Mary, KOSKA SE ON NIIN KAUHEE NARTTU joten Chuck seuraa Marya mielisairaitten siirtokuntaan, jossa syttyy epämääräinen sota ja kaikki menee vähän pieleen ja Chuck ja Mary yrittävät tappaa toisiaan kaiken kaaoksen keskellä mutta lopulta kaikki kääntyykin parhain päin ja Chuck ja Mary päättävät yrittää vielä kerran yhteiseloa. The End.
Dickin romaaneissa on paljon (mustaa) huumoria, mutta joitakin novelleja lukuunottamatta Clans of the Alphane Moon on Dickin ainoa varsinainen komedia. Ja mimmoinen komedia se onkaan. Kertakaikkisen mielipuolinen, ratkiriemukas ja IHAN VITUN SEKASIN. Koko ajan, alusta loppuun. Täysin överiksi vedetyn vihamielinen tunteenpurkaus Annea kohtaan (paitsi että loppujen lopuksi se on kumminkin aika ihana muija jne.) Ja koko kirjan lävitse kulkee sellainen aika outo seksuaalinen viba. Kaikki naishenkilöt henkilöityvät tissiensä kautta ja ylipäänsä Chuck näkee kaikki naiset vain mahdollisina kumppaneina, melko pakkomielteisesti jopa. Ja sitten kirjan ainoa seksikohtaus on painajaismainen kastraatiopano, kun paranoidin Gabriel Bainesin yritys vietellä mielisairaiden siirtokunnan haurasta yhteiskuntajärjestelmää uhkaava tri Mary menee vähe pieleen ja Marysta tulee lemmenrohdon vaikutuksesta kiimaisen tappava rukoilijasirkka :päänpuisteluhymiö:
Ei helkkari sentään.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
The Crack in Space sisältää aika hyviä ideoita, mutta eipä siitä kauheasti muuta hyvää sanottavaa keksi. Kohtalaisen sujuvaa luettavaa? Jeh. Dickiä senttarimaisillaan, laskujenmaksuromaani, joka sai alkunsa novellista "Stand-By", jonka Dick laajensi pienoisromaaniksi "Cantata 140", jonka Dick laajensi The Crack in Spaceksi. Triplapalkkiot, näppärää. The Crack in Spacesta on julkaistu joku 2000-luvun painos Cantata 140 -nimellä, mutta kyse on siis samasta kirjasta.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut The Three Stigmata of Palmer Eldritchin ja täytyy sanoa, että olinpa unohtanut melkoisen paljon, ajoittain tuntui melkein siltä kuin olisi ekaa kertaa asialla.
Vaan mitenkä hieno kirja tämä onkaan. Alkuun on pientä tyhjäkäyntiä, saattaisi kuvitella että tulossa on jotain keskikastin Dickiä, semmoinen juonittelujännäri, mutta kovin eri suuntaanhan tämä lähtee vipeltämään. Three Stigmatan inspiraationa voinee nähdä kolme eri seikkaa Dickin elämässä.
Ensinnä, avioliitto Annen kanssa oli lopullisesti kariutumassa, Dick otti ja pakkasi kamppeensa ja lähti lätkimään. Three Stigmatan päähenkilö Barney Mayersonin potee huonoa omaatuntoa vaimonsa Emilyn hylkäämisestä, yrittää päästä takaisin tämän elämään ja lopulta rankaisee itseään luopumalla kuvainnollisesti elämästään.
Toiseksi, näihin aikoihin Dick alkoi toden teolla kiinnostua uskonasioista, liittyi paikalliseen episkopaaliseurakuntaan mitä kautta löysi myös gnostismin. Tämä näkyy vahvasti Three Stigmatassa, joka on erittäin uskonnollinen romaani. Can-D/Chew-Z rinnastuu transsubstantaatioon, joka on yksi Three Stigmatan suurista teemoista, samoin kuin Barneyn katumusharjoitukset ja Palmer Eldritchin mahdollinen jumalallisuus.
Kolmanneksi, Dick oli kokenut näyn (mahdollisesti runsaahkon amfetamiiniennappailun seurauksena) epäinhimillisistä, pahuutta huokuvista kasvoista taivaalla, jonka kirjoitti melko suoraan kirjaansa Palmer Eldritchin henkilöhahmoon, joskin muuttaen näkynsä absoluuttisen pahuuden gnostilaisempaan suuntaan, jumaluuden kaksijakoiseen olemukseen.
Three Stigmatassa on jotain samaa kuin sinänsä yksinkertaisemmassa Now Wait for Last Yearissa, mutta siinä missä viimeksimainittu on toiveikas, Three Stigmata on täynnänsä pelkoa, epäluuloa ja hajoamista.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
bb oot mun sankari!!!
Offline
we don't need another hero
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
The Zap Gunista minulla ei ole paljoakaan sanottavaa, se on tuommonen pikapano. Dick uusiokäyttää useampaakin novelliaan ja lopputulos on varsin epätasainen eikä järin kiinnostava. Siinä mielessä ihan huvittava, että (Dickille aika tyypillisestikin) varsinainen juoni intergalaktisen sodan uhkineen jää päähenkilön naisongelmatuskailujen varjoon. Mitäs väliä sillä, että siriuslaiset aikovat orjuuttaa koko maapallon väestön, kun en osaa päättää että pidänkö ihanan rakastajattareni vai vaihdanko sen maanis-depressiiviseen neuvostoliittolaispimuun jota en edes tunne apua elämä on niin vaikeaa.
Zap Gun tarjoaa kuitenkin oivan tilaisuuden tarjota teille pieni elämäkerrallinen tuokio. Zap Gunin päähenkilön Lars Powderdryn rakastajatar on Maren Faine, ja tästä voimme päätellä, että tätä kirjoittaessaan Dick oli jo tavannut Maren Hackett -nimisen naisen. Dick itse asiassa tapasi Maren Hackettin ollessaan vielä Annen kanssa aviossa, jolloin Maren yritti vähän riiustella Dickiä, mutta sankarimmepa ottikin ja ihastui Marenin tytärpuoleen Nancyyn, josta vähän myöhemmin tuli Dickin neljäs vaimo. Marenista taas tuli piispa James Piken rakastajatar. Pike on mielenkiintoinen hahmo itsessään, ja hänhän on myös Dickin viimeisen romaanin nimihenkilö Timothy Archer. Dickin ja Nancyn liitto avaa oikeastaan taas yhden omanlaisensa aikakauden Dickin elämässä, mutta palataan siihen sitten ehkä myöhemmin.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Aika hyvä osoitus Dickin kiihkeästä kirjoitustahdista 60-luvun alkupuoliskolla on se, että mies kirjoitti The Penultimate Truthin samanaikaisesti Zap Gunin kanssa. Ja senhän kyllä huomaa. Dick on (jälleen) hyödyntänyt useampaakin aiempaa novelliansa Penultimate Truthissa ja lopputulos on aika tilkkutäkkimäinen. Perusasetelma on erityisen tuttu: prolet kyyhöttävät maan alla feikattua maailmansotaa piilossa ja eliitti rehvastelee pinnalla. Siihen sitten kaikenlaista juonittelua ja vähän aikamatkailuakin kyytipojaksi.
Lopussa tulee kohtalaisen kiinnostavaa pohdintaa siitä, miten paljon julmuutta on sopivaa käyttää taistelussa julmuutta vastaan ja jos kaataa yhden tyrannin, mitä tulee tilalle? Mutta enimmäkseen Penultimate Truth on aika tönkköä tavaraa, melko persoonatonta, eikä jaksa kovin suuresti kiinnostaa.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Lähes kolmekymmentä vuotta ensimmäisen Blade Runner-elokuvansa jälkeen brittiohjaaja Ridley Scott on suostunut ohjaamaan jatko-osan legendaariselle tieteiselokuvalleen.
mee nyt vittuun siitä
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Nappasin tossa taannoin junareissulla Lies inc. -pokkarin luettavaksi, mutta en yhtään muistanut millaseksi vitun sekavaksi (vai sekavasti suomennetuksi?) trippeilyksi se repsähtää puolenvälin jälkeen, vaivoin jaksoin loppuun :/
I love you and dream about the Führer
Offline
Nappasin tossa taannoin junareissulla Lies inc. -pokkarin luettavaksi, mutta en yhtään muistanut millaseksi vitun sekavaksi (vai sekavasti suomennetuksi?) trippeilyksi se repsähtää puolenvälin jälkeen, vaivoin jaksoin loppuun :/
Unteleported Man/Lies, Inc. on seuraavana vuorossa meitsin lukuprojektissa, jahka pääsen buffysta eroon. Se on vähän erikoinen tapaus tuo kirja, mut kerronpa sitten myöhemmin lisää.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
Jes jes, eli Lies Inc. Vaikeahko tapaus. Kaikki sai alkunsa pienoisromaanista nimeltä The Unteleported Man, joka julkaistiin Fantastic-lehdessä 1964. Silloinen kustantajansa pyysi Dickiä laajentamaan stooria kirjajulkaisua varten, joten Dick kirjoitti omiin LSD-kokemuksiinsa pohjaavan melko trippailevan kakkososan. Tämä ei kustantajaa miellyttänyt, vaan The Unteleported Man julkaistiin alkuperäisessä muodossaan Ace Double -pokkarina. 70-luvun lopulla Dick alkoi työstää kirjaa uudemman kerran, kirjoitti vähän lisää matskua ja muokkasi vanhaa, mutta alkuperäiskäsikirjoituksesta oli kadonnut joitain sivuja ja urakka jäi kesken. 1983 julkaistiin ekaa kertaa kirja yhdessä alkuperäisen lisämateriaalin kanssa. Seuraavana vuonna taasen julkaistiin kirjasta brittipainos nimellä Lies, Inc. jossa oli mukana myöhempi lisämatsku sekä John Sladekin paikkaamat puuttuvat sivut (ja jos en ihan väärin muista, suomenkielinen käännös on tehty tästä versiosta). Seuraavana vuonna Paul Williams löysi Dickin arkistoista nuo puuttuvat sivut ja Vintage julkaisi ns. täydellisen Lies, Incin 2000-luvulla.
Ei ole siis ihme, että kyseessä on aika sekava ja epätasainen teos. Alkuperäinen Unteleported Man on melko suoraviivainen juonittelustoori, myöhempi lisämatsku palmereldritchmäistä hallusinaatiokauhua. Liitoskohdat on helppo huomata, eikä homma yksinkertaisesti vain toimi. Tällä lukukerralla en edes jaksanut yrittää pysyä kärryillä.
Tosin pakko sanoa, että yksittäisinä kohtauksina nuo trippailujutut kyllä toimivat. Parhaimmillaan aika mojova yhdistelmä burroughsmaista tajunnanvirtaa ja cronenbergiläistä body horroria. Ja joka tapauksessa Lies, Inc. on lukemisen arvoinen kaiketi pelkästään näiden kolmen lauseen ansiosta: "Something looked at him. With its mouth. It had eaten most of its own eyes."
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline
foorumin kiinnostavin yksinpuhelu käydään tässä topikissa
bzort glorf bööth
Offline
edit: tykkäsin aikanaan Lies Incistä tosi paljon. Loistavaa kamaa, edellisestä lukukerrasta on ehkä seittemän vuotta.
Last edited by barton_funk (10.09.2011 20:27)
Halusin syväluotaa sitä yhteiskunta-akselien välistä juopaa, joka jo silloin varjosti minua ja minä sitä.
Offline
edit: tykkäsin aikanaan Lies Incistä tosi paljon. Loistavaa kamaa, edellisestä lukukerrasta on ehkä seittemän vuotta.
Joo, itse asiassa mäkin tykkäsin tosta ennen paljon enemmän. Tällä kertaa tuntui ihan liian hajanaiselta.
tunteet elikkäs fiilikset, ne on aitoja, niistä kannattaa pitää kiinni
Offline